Rooman valtakunta
| |||
| Motto: ”Divide et impera" tai "Tulin, näin, ostin, lähdin” | |||
| |||
| Valtiomuoto | |||
| Hallitsija | Keisari Augustus | ||
| Pääkaupunki | Rooma, Konstantinopoli | ||
| Viralliset kielet | latina, kreikka | ||
| Pääuskonnot | |||
| Itsenäisyys | 753 eKr. | ||
| Valuutta | sestertius | ||
| Kansallislaulu | O Roma aeterna | ||
Rooman valtakunta on vallitsevan historiankirjoituksen mukaan länsimaisen sivilisaation suurin saavutus heti tuulilasinpyyhkimien ja shamppanjavispilän jälkeen. Roomalaiset keksivät mm. latinan kielen, joka oli perusedellytys modernin lääketieteen synnylle. Lisäksi he onnistuivat yhdistämään koko eteläisen Euroopan ja perustivat Euroopan unionin. Sotimisen, viinin ryypiskelyn, naimisen ja keisarien murhien lisäksi roomalaiset eivät puuhanneetkaan juuri muuta, vaan matkivat kaikki muut asiat hyviltä ystäviltään kreikkalaisilta, jotka olivat sattumoisin alistaneet valtansa alle. Rooman valtakunnan aikana italialaiset voittivat sotia viimeisen kerran maailmanhistoriassa, tosin tällöinkin pääasiassa muut kansat, kuten germaanit ja gallialaiset hoitivat taistelun italialaisten siemaillessa lattea.[1]
Perustaminen
Rooma perustettiin vuonna 753 eKr. Tiberin rannalle Keski-Italiaan. Teon takana oli veljespari Romulus ja Remus, jotka susi oli perinteiseen muinaisitalialaiseen tapaan kasvattanut metsässä. Tämän seurauksena veljeksille kehittyi hieman epäsosiaalinen mielenlaatu. Kun Romulusta ja Remusta ei hyväksytty hygieniaongelmien ja luonnevikojen vuoksi asumaan etruskien kaupunkeihin, päättivät he perustaa oman. Kaupungin nimestä syntyi kuitenkin riitaa. Romulus halusi antaa nimeksi "Rooma" itsensä mukaan, kun taas Remus kannatti nimeä "Reema". Riita ratkesi ainoaa roomalaisten tuntemaa ongelmanratkaisukeinoa käyttäen, kun Romulus hakkasi Remuksen kuoliaaksi ja perusti "Rooman". Kaupungin ensimmäiset asukkaat olivat tyypillisiä romuluslaisia.
Valtiollinen kehitys
Rooman valtakunnan sisäisessä kehityksessä on havaittavissa kolme selvää ja erillistä vaihetta.
- Kuningaskunta: Kuningas (usein etruski) hallitsi Roomaa. Kansalaiset tai kilpailijat murhasivat hänet aina tarvittaessa. Tämä vaihe Rooman historiassa päättyi sinä päivänä, kun ei ollut enää ketään, joka olisi halunnut uudeksi kuninkaaksi tapetun paikalle. Roomalaisten täytyi keksiä jotakin muuta ajanvietteekseen.
- Tasavalta: Kun diktatuurinen kuningasvalta alkoi tuntua liian turvattomalta, roomalaiset kehittivät uuden "demokraattisemman" hallintomallin, jossa kuningas ei ollut enää yksin tapettavana. Nyt Rooman johdossa oli kaksi määräaikaista konsulia sekä senaatti. Kansalaiset ja kilpailijat murhasivat perinteiseen tapaan konsuleita, senaattoreja tai joskus jopa molempia. Uutena ilmiönä oli kuitenkin se, että myös senaattorit ja konsulit murhasivat nyt toisiaan. Gallit ja karthagolaiset taas puolestaan murhasivat kenet tahansa.
- Keisarikunta: Kun valtio paisui paisumistaan, roomalaiset turhautuivat ylettömään tappamiseen, sillä nyt joka toinen roomalainen oli hallinnollisissa tehtävissä. Ongelman ratkaistakseen roomalaiset valitsivat äärikeskitetyn hallintomallin, jossa Roomaa hallitsi vain yksi epäpätevä henkilö. Valtakuntaa hallitsi (usein mielisairas) keisari, mutta myöskään hevoset eivät olleet harvinaisia. Senaatti kuitenkin säilytettiin, jotta keisari olisi voinut tarvittaessa murhata senaattoreita. Keisari murhasi sekalaista joukkoa: barbaareja, orjia, kansalaisia, stoalaisfilosofeja ja kristittyjä. Upseeristo (tai senaatti) murhasi tarvittaessa keisarin.
Näiden vaiheiden väliset siirtymäkaudet olivat sekavia ja väkivaltaisia, sillä silloin ei ollut vakiintunutta murhaamisjärjestystä, ja murhat kohdistuivat lähes kaikkiin. Rooma kehittyi siis diktatuurista aristokratian kautta diktatuuriin. Sisäisten juonittelujen ja salamurhien sivutuotteena syntyi tunnetun maailman herruus.
Laajentuminen
Aluksi roomalaiset olivat useita vuosia melko tyytyväisiä pieneen kaupunkinsa seitsemään kukkulaan, mutta heille tuli riitaa etruskien kaupunkivaltioiden kanssa. Roomalaisten luonteen tuntien ei ole vaikeaa arvata, kumpi osapuoli riidan aiheutti. Pohjoisen gallit ahdistelivat Roomaa jatkuvasti, ja koko kaupunki säilyi vain Capitolium-kukkulan erittäin häijyjen pyhien hanhien ansiosta. Niitä käytettiin eräänlaisina vahtikoirina. Vuoteen 270 eKr. mennessä roomalaiset olivat napanneet itselleen koko Italian aivan huomaamatta. Tämä herätti karthagolaisissa ja kreikkalaisissa suunnatonta kateutta. Kreikkalaiset teki erityisen katkeriksi se, että roomalaiset olivat härskisti matkineet lähes koko kulttuurinsa heiltä uskonnollista tarinaperinnettä myöten huomioimatta lainkaan antiikin maailman tekijänoikeuksia. Roomalaiset vastasivat, että helleenit olivat itse aikanaan pihistäneet melkoisen osan omasta kulttuuristaan egyptiläisiltä, minolaisilta ja mykeneläisiltä kysymättä lupaa. Kiista länsimaisen kulttuuriperinnön käyttöoikeuksista johti lopulta sotaan, jossa roomalaiset valloittivat Kreikan ja katsoivat poistaneensa ongelman päiväjärjestyksestä.
Puunilaissodat
- Pääartikkeli: Puunilaissodat
Ensin roomalaisille aiheutti kuitenkin ongelmia Karthago. Siisteysvimmassaan kauppalaivojensa kansia puunaavat karthagolaiset saivat roomalaisilta pilkkanimen puunilaiset. Karthagolaiset olivat tunnettua kauppiaskansaa ja tulivat myyneeksi roomalaisille ylihintaan halpoja syyrialaisia jäljitelmiä aitoina persialaisina mattoina. Kyseinen rihkama ei kuitenkaan ollut kovin kestävää, ja ennen pitkää roomalaiset reklamoivat ottaen yhteyttä Karthagon asiakaspalveluun. Heidät pantiin jonoon, ja ennen pitkää jatkuva jonotus kävi roomalaisten hermoille. He päättivät jälleen kerran turvautua ainoaan asiaan, jonka osasivat todella hyvin, ja julistivat sodan. Kahdenkymmenenkolmen vuoden sotimisen jälkeen karthagolaiset antoivat periksi, suostuivat ottamaan matot takaisin ja maksamaan niistä täyden hyvityksen. Lisäksi he luovuttivat Sisilian Roomalle.
Toinen puunilaissota sai alkunsa, kun karthagolaiset myivät Roomaan oliiviöljyä, jonka viimeinen käyttöpäivä oli erääntynyt. Tällä kertaa karthagolaispäällikkö Hannibal sai kuitenkin loistavan idean:
- Hyökätä Roomaa vastaan sen omalla maaperällä Italiassa ja
- yllättää roomalaiset sotaelefanteilla.
Suunnitelmassa oli kolme suurta heikkoutta:
- Alpit
- elefanttien huono pakkasensietokyky.
- pitkä matka
Tulos toisen erän jälkeen: Rooma – 2 (II), Karthago – 0.
Toisella puunilaissodalla oli kohtalokkaat seuraukset. Kun roomalaiset valloittivat karthagolaisten alueita Iberian niemimaalla ja Pohjois-Afrikassa, he alkoivat pitää toisten maiden valtaamisesta ja vieraiden kansojen orjuuttamisesta. Se oli heistä kivaa, ja he halusivat harrastaa sitä useammin. Roomalaisille tuli päähänpinttymä Karthagosta ja sen tuhoamisesta. Roomassa oli ennen kolmatta ja viimeistä puunilaissotaa tavallista päättää jokainen lause sanoihin:
”Ceterum censeo Carthaginem delendam esse – Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä”
Tässä tyypillinen roomalainen ajatustenvaihto tuolta ajalta:
”– Sicilia insula est. Ceterum censeo Carthaginem delendam esse.”
”– Vero, vero. Ceterum censeo Carthaginem delendam esse.”
Kolmannessa puunilaissodassa roomalaiset saivat tekosyyksi "huonon asiakaspalvelun". He tuhosivat koko Karthagon kaupungin, teurastivat sen väestön (Paitsi tietysti naiset ja lapset, jotka myytiin orjiksi. Roomalaiset olivat sentään sivistyskansaa.), polttivat rakennukset maan tasalle, kyntivät maan ja suolasivat sen. Se oli perinteinen roomalainen tapa osoittaa epätyytyväisyyttä.
Lopputulos: Rooma – 3 (III), Karthago – 0.
Caesar ja siirtyminen yksinvaltiuteen
Noin vuonna 100 eKr. syntynyt Gaius Julius Caesar räjäytti pankin. Hän paitsi ryhtyi Rooman diktaattoriksi, myös valloitti koko transalppisen Gallian ("mutta ei sentään aivan kokonaan: pieni kylällinen voittamattomia gallialaisia pitää puoliaan" jne.) sekä Englannin huvin vuoksi. Tällöin alkoi myös pitkä perinne, jonka mukaan ranskalaiset pakenevat aina vihollisarmeijan nähdessään. Caesar muodosti kahden toisen yhtä ahneen nousukkaan, Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa triumviraatin eli kolmiliiton, jonka avulla nämä kolme miestä hallitsivat koko valtakuntaa. Kun Crassus onnistui tyrimään ja tapatti itsensä iänikuisissa parthialaissodissa, Caesarille ja Pompeiukselle tuli riitaa siitä, kuinka tooga laskostetaan oikeaoppisesti. On syytä mainita tässä, että Caesar oli erityisen tyylitietoinen oman aikansa metroseksuaali. Kun Rooma oli jo voittanut kaikki ulkoiset vihollisensa, olikin jo aika aloittaa sisäinen tappelu. Tuloksena oli sisällissota, jonka seurauksena Caesarista tuli Rooman yksinvaltias ja Kleopatran poikaystävä. Vanhan roomalaisperinteen mukaan Caesar murhattiin. Seurauksena oli yllätyksellisesti toinen sisällissota. Caesarin virhe oli se, että hän oli liian huolissaan kaljuuntumisestaan. Caesarin ja Brutuksen välinen viimeinen sananvaihto oli pelkkä juoni, jolla diktaattori saatiin niin varomattomaksi, että oli helppoa lyödä tikari hänen selkäänsä.
- Brutus: "Julle hei, onko sinulla tuossa harmaa hius?"
- Caesar: "Missä? Missä?"
- Brutus: "Hähhää!"
- Caesar: "Örgl!"
Augustuksen aika
Keisari Augustukselta kävi – kuten tunnettua – käsky. Kun ikävät asiat, kuten sisällissota ja poliittisten vastustajien murhat, oli saatu hoidettua, Augustus keskittyi mukavan miehen teeskentelemiseen. Augustus käynnisti perinnöllisen keisariuden perinteen. Hän ei tosin koskaan kutsunut itseään keisariksi tai kuninkaaksi. Terävänä kaverina Augustus oli ottanut opikseen siitä, mitä hänen adoptioisälleen Caesarille tapahtui, ja kutsui itseään "ensimmäiseksi kansalaiseksi". Augustus havaitsi verotuksen uskomattoman autuuden, mutta suosi myös kulttuuria: hän rohkaisi suuria runoilijoita, kuten Vergiliusta nuolemaan persettään epiikan muodossa. Augustus oli Caesarin tapaan seksuaalisesti perverssi, mutta toisin kuin useimmat keisarit, hän ei ollut pähkähullu. Augustuksen suurin vika oli se, että hän oli hyvä keisari, ja roomalaiset alkoivat pitää ajatuksesta, että keisari hallitsisi valtakuntaa. He eivät vain ottaneet huomioon sitä, että kaikki keisarit eivät ehkä olisi yhtä kivoja.
Kahjot keisarit
Augustus kuoli vuonna 14 jKr. jättäen valtakunnan Tiberiuksen käsiin. Tämä muutti välittömästi Caprin saarelle Napolinlahdelle, jonne perusti suuren eroottisluonteisen yökerhon. Tiberius oli kuuluisa siitä, että hän nai kaikkea, mikä liikkui ja lähes kaikkea, mikä ei liikkunut. Hän sääti lain, jonka mukaan kaikki keisarin häpäiseminen johtaa kuolemantuomioon (esim. keisarin patsaan lähellä tehty vaatteiden vaihto). Tämä laski Rooman asukaslukua huomattavasti. Tiberiuksen elämään suhtaudutaan yhä kateellisen ihaillen.
Tiberiuksen kuoltua kesken aktin suuren kivenlohkareen kanssa, hallitsijaksi nousi Caligula, kymmenkertainen Henkilö, jota ei missään nimessä pitäisi ikinä missään päästää johtavaan asemaan -kilpailun voittaja. Caligulasta tuli myöhempien keisarien henkinen roolimalli: hän kidutti huvikseen, pukeutui naiseksi tai ylijumala Jupiteriksi, vei senaattorit Puuhamaahan ja teki suosikkihevosestaan senaatin jäsenen. Caligula joutui poistamaan kyseisen ravurin Circus Maximuksen V LXXV (V75)-kisoista, koska se voitti joka kerta. Yksikään talli ei uskaltanut antaa oman hevosensa voittaa keisarin suosikkia, mikä laski intoa osallistua kilpailuun. Caligula kuoli perinteisesti murhalla vuonna 41.
Roomalle löytyi seuraava keisari sopivasti piileskelemästä Caligulan palatsin ikkunaverhojen takaa: änkyttävä törppö Claudius, joka osoitti typeryytensä valloittamalla jostakin täysin käsittämättömästä syystä Britannian ja suostumalla syömään sieniä. Lienee turha mainita enää erikseen, mihin hän kuoli. Sienet olivat sijalla yksi Ciceron teoksessa Kuinka myrkyttää poliittiset vastustajat. Claudiuksessa oli myös se outoa, että hänen aikanaan orjan tappaminen oli rikos.
Claudiusta seurasi täysin uskomaton ja sietämätön Nero, jonka nimi on hieman hämäävä. Nero oli tullut julkisuuteen antiikinaikaisen Idols-formaatin kautta: imperiumin amfiteattereissa kiersi näytös, jossa julkisuudenkipeät törpöt nolasivat itsensä. Nero voitti kisan vuonna 54 uhattuaan muussa tapauksessa kiduttaa tuomarit kuoliaaksi (no, hän teki sen kuitenkin). Nero rakasti laulua ja soittamista, mutta hän oli vielä huonompi kuin Antonius Tuiscus. Yleisö teki tavallisesti itsemurhan esityksen puolivälissä. Nero on Rolling Stonesin perustajajäseniä, ja teki kiireisesti keikkaa koko 50-luvun. Hän erosi yhtyeestä vuonna 60 ja suuntautui heavy metaliin. Osana uutta ja rankempaa imagoaan Nero poltti Rooman ja ryhtyi surmauttamaan järjestelmällisesti kristittyjä sekä eräiden tietojen mukaan muutti miehen naiseksi. Hän teki itsemurhan vuonna 68, kun arvostelijat vyöryivät palatsiin lynkkaamaan häntä.
Neron jälkeen valtaan pääsi useampi tyyppi, jotka päätyivät tappelemaan keisarin paikasta. Viimeiseksi heistä selvisi Vitellius, joka kuitenkin söi itsensä kuoliaaksi heti hallituskautensa alkajaisiksi. Häntä seurasivat Vespasianus, joka keksi vespan ja Titus, joka vihki käyttöön Colosseumin, areenan, jolla esitettiin julmia väkivaltanäytöksiä, joita roomalaiset kutsuivat jääkiekoksi. Tituksen seuraaja oli hänen veljensä Domitianus, joka vietti aikansa murhaamalla kaikki, joiden epäili suunnittelevan syrjäyttämistään, ts. löi takaisin ensin. Ongelmana oli se, että vainohullu Domitianus epäili noin viittä kuudesosaa koko valtakunnan väestöstä. Hänet muuten tosiaankin murhattiin (yllätys!).
Suunnilleen tolkulliset keisarit
Domitianuksen jälkeen vallan otti Nerva, joka oli ammatiltaan lakimies. Nerva oli kiinnostuneempi juridiikan hienouksista kuin irstailuista. Koska hän viihtyi paremmin lakituvassa kuin sotilasteltassa, hän nimesi ensin armeijan komentajaksi ja sitten seuraajakseen Marcus Ulpius Trajanuksen.
Sotahullu Trajanus toteutti itseään riemukkaasti koko hallituskautensa ajan. Hän kävi sotia. Hän soti ketä tahansa vastaan silkasta ilosta. Ensin Trajanus lähti rähinöimään Romaniassa eli Daciassa, jonka jälkeen hän päätti päihittää parthialaiset. Siinä sivussa Trajanus kerjäsi verta nokastaan nabatealaisilta ja valloitti ohimennen Mesopotamiankin. Hän kuoli pian tämän jälkeen ehtimättä aiheuttaa lisää vahinkoa. Mutta saipahan hän kostettua 170 v aiemmin tapahtuneen Carrhaen tappion ja pääsi polttamaan parthialaisten pääkaupungin. Tyypillinen tinasotilas.
Trajanuksen seuraaja Hadrianus oli muuten täysin merkityksetön surkimus, paitsi että hän rakennutti Britanniaan ison muurin, kukisti juutalaisten kapinan, toimeenpani Palestiinassa etnisen puhdistuksen ja kasvatti parran ollen ensimmäinen parrakas keisari. Hänen suurimmaksi ansiokseen voidaan lukea se, että hän pani valtakunnan talouden suunnilleen kuntoon Trajanuksen sotaretkien jäljiltä.
Hadrianuksen seuraaja oli Antonius Pius, joka nimensä mukaisesti (pius = hurskas) oli uskonnollinen hihhuli. Hän oli viimeinen keisari, joka otti vanhan kreikkalais-roomalaisen pakanauskonnon vakavasti. Ikävä kyllä. Keisarina hän oli täydellinen mitättömyys.
Ja taas kaheleita valtaistuimella
Marcus Aurelius kiskoi opiaatteja ja kirjoitteli kirjeitä itselleen, ihan standardipuuhaa keisarille siis. Epätavallisen hänestä teki se, ettei hän pitänyt sotimisesta, kidutuksesta ja tappamisesta. Hänen poikansa Commodus kuitenkin korjasi tämän asian. Commodus pukeutui Herkules-jumalaksi ja raahasi aina mukanaan suurta nuijaa, jolla mätki väkeä päähän. Hän osallistui sankarillisesti gladiaattoritaisteluihin tappamalla paaluihin sidottuja rikollisia ja keihästämällä strutseja areenalla. Commodus oli tunnettu ryyppääjä ja rellestäjä. Hän sai myös keisarillisen kuoleman: hänet murhattiin.
Sotilasdiktatuuri
Commoduksen jälkeen keisariksi valittiin enää pelkkiä korkeita upseereja, jotka olivat kyllin typeriä ryhtyäkseen ammattiin, jossa elinajanodote on korkeintaan kolme vuotta. Menetelmä oli seuraavanlainen: sotapäällikkö huudetaan keisariksi, keisari sikailee Roomassa, toinen sotapäällikkö lahjoo keisarin henkivartijat, keisari murhataan, toinen sotapäällikkö huudetaan keisariksi jne. Muita suosittuja kuolintapoja olivat itsemurha, kaatuminen taistelussa tai persialaisten vangiksi jääminen. Erikoisinta Rooman valtakunnan keisareissa olivat heidän älyttömän pitkät nimensä. Gordianus I on tästä hyvä esimerkki (koko nimi: Imperator Caesar Marcus Antonius Gordianus Sempronianus Romanus Africanus pius felix invictus Augustus).
Seuraava kappale
Tämä on jo nyt ylipitkän artikkelin seuraava kappale, joka yrittää kääntää huomion keisarien irstaasta yksityiselämästä jälleen relevanttiin, joskin huomattavasti tylsempään suuntaan: valtakunnalliseen kehitykseen.
Rooman voittamattomat legioonat saivat vahvistusta valloitetuista provinsseista. Germaanit olivat erityisen innokkaita osallistumaan sotilaalliseen toimintaan, kuinkas muutenkaan. Tosin germaaneille oli yhdentekevää, sodittiinko Rooman puolella tai sitä vastaan. Saadakseen tekemistä germaanit alkoivat hyökkäillä Rooman rajoille. Näin sekä Rooman legioonissa että barbaarijoukoissa taistelevat germaanit saivat itselleen mielekästä puuhaa. Keisareita rajasodat eivät kiinnostaneet pätkääkään, kunhan viini ja naiset (tai monessa tapauksessa pojat) eivät loppuneet kesken. Ainoa ongelma oli, että fyrkka alkoi loppua valtakunnasta kesken. Roomalaiset keksivät inflaation: sekoitetaan lyijyä hopeaan, niin samoista aineksista saadaan enemmän rahaa. Myöhemmin samaa periaatetta eli setelirahoitusta on käytetty menestyksellisesti esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa.
Ennen pitkää jopa keisarit alkoivat ymmärtää, että valtakunnan hallinto kaipaisi uudistusta. Keisari Diocletianus sai hienon idean halkaistessaan eräänä iltana kristittyjä keskeltä kahtia. Hän päätti tehdä samoin koko valtakunnalle.
Valtakunnan jako
Rooma jaettiin kahtia itä-länsi-suunnassa. Läntistä puoliskoa kutsutaan Länsi-Roomaksi ja itäistä puoliskoa sillä toisella nimellä. Ajan myötä kävi ilmi, ettei jako ollut lainkaan reilu, sillä kaikki barbaarit jäivät länsipuoliskolle. Tuossa vaiheessa kukaan ei kuitenkaan välittänyt enää kerta kaikkiaan mistään, kunhan viiniä oli riittävästi. Kun viiniä ei enää ollut riittävästi, oli jo liian myöhäistä. Rahan arvo oli tuolloin romahtanut niin totaalisesti, että länsivaltakunnassa oli siirrytty jo vaihdantatalouteen. Diocletianus suoritti rahanuudistuksen, mikä todennäköisesti antoi valtakunnalle vielä sata vuotta jatkoaikaa.
Koko kaksoisvaltakunnan alueella tapahtui 300-luvun alussa ns. konstantinolainen käänne, kun mulkosilmäinen keisari Konstantinus Suuri ensin lopetti jo perinteeksi muodostuneet kristittyjen vainot ja lopulta teki kristinuskosta valtionuskonnon. Kristityt ottivat vahingon takaisin vainoamalla kaikkia muita kristillisen rakkauden hengessä.
Kristinuskon voiton myötä Roomasta katosi kaikki paheellinen, irstas ja hauska. Gladiaattorinäytännöt lopetettiin "julmina", eläinuhrit kiellettiin ja homoseksuaalisuus sekä irtosuhteet bännättiin. Viiniäkin litkittiin enää ehtoollisella. Historioitsijoiden mukaan kristityt eivät yksinkertaisesti osanneet pitää hauskaa.
Rooman tuho
Tultaessa 400-luvulle barbaaristen turistien virta Länsi-Roomaan oli käynyt jo vastustamattoman voimakkaaksi. Sitä rohkaisivat entisestään kaikkialla Euroopassa käynnissä olevat kansainvaellukset, laajahkot kiertomatkat, joilla tutustuttiin vieraisiin maihin ja tuhottiin ne. Nämäkin tavat olivat erityisesti germaanien suosiossa. Pahimpia turisteja olivat gootit, joiden kontolle Rooman tuho pääasiassa kuuluu.
Tilannetta ei helpottanut sekään, että roomalaiset olivat surkeita talousihmisiä. He eivät ymmärtäneet kapitalismin ja talouden dynamiikan päälle mitään, vaan ylläpitivät jatkuvaa massatyöttömyyttä sekä työvoiman alihinnoittelua orjuuden muodossa. Valtion verokertymä ja kansalaisten ostovoima jäi näin äärimmäisen heikoksi, josta seurauksena oli jatkuva deflaation kierre, jota yritettiin hillitä inflaatiolla. Hölmöläisten hommaa siis, ja 400-luvulle tullessa roomalaisilla ei edes ollut varaa tinasotilaisiin, ja roomalaiset kaupan päälle olivat liian fiksuja alistuakseen asevelvollisiksikaan.
Turistimatkoilla olevat barbaarit saapuivat Rooman kaupunkiin tavallisesti koko heimon voimin, kävivät ihailemassa kuuluisia nähtävyyksiä ja ennen kaikkea ottivat runsaasti matkamuistoja (paino sanoilla ottivat ja runsaasti). Rooman talous ei enää pystynyt kannattamaan kasvavaa matkamuistovirtaa, ja Länsi-Rooman viimeinen keisari erosi vuonna 476. Tämä oli harvinaista, sillä häntä ei tapettu ennen eroaan. Tämän uskotaan olevan yksi tärkeimmistä syistä Rooman tuhoutumiseen, sillä kansalaiset eivät enää voineet luottaa siihenkään, että joku aina pistää keisarista ilmat pihalle.
Imperiumin vastaisku: Bysantti
Rooma ei kuitenkaan tuhoutunut lopullisesti. Itä-Roomasta muodostui Bysantin valtakunta. Bysanttilaiset sitten 500-luvulla kostivat kaikille barbaareille, jotka olivat seuramatkailleet ympäri Rooman valtakuntaa, järjestämällä etnisiä puhdistuksia ympäri Etelä-Eurooppaa. Pääkaupunkinaan Konstantinopoli se säilyi vuoteen 1453, jolloin turkkilaiset valloittivat pääkaupungin. Bysanttilaiset olivat ikävystyttävän hartaita ortodokseja, heidän keisarinsa parrakkaita, eikä heissä ollut mitään kiinnostavaa. He rakensivat pari kirkkoa, sotivat ympäri maailmaa, pitivät muslimit poissa sivistyneiden ihmisten ilmoilta ja maalasivat ikoneja, siinä kaikki. Surkea loppu Rooman valtakunnalle.
Katso myös
Viitteet
- ↑ Latte oli vieläpä melko maitoista aikana, jolloin kahvia ei vielä tunnettu; tämä saattoikin olla yksi roomalaisten vetelöitymiseen johtaneista tekijöistä.