Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: tyyli pätkittäin vähän liian tyttökirjamainen ("etsi lohtua haavemaailmasta"). Sopinee juuri tähän artikkeliin.
Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti useita satumaisen hienoja linnoja. Kesäkuun 9. päivä 1886 Ludvig syrjäytettiin julistamalla hänet mielisairaaksi. Hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin 40-vuotiaana hukkumalla epäselviksi jääneissä olosuhteissa.[2]
Prinssi Ludwig (vas.) äitinsä kuningatar Marie Friederiken, isänsä Maksimilian II:n ja veljensä Oton kanssa. Joseph Albert 1860Prinssi Ludwig äitinsä kuningatar Marie Friederiken ja veljensä Oton kanssa, n. 1863
Kruununprinssi Ludwig Friedrich Wilhelmin vanhemmat olivat Baijerin kuningas Maksimilian II ja kuningatar Marie Friederike, Preussin prinsessa (1825–1889). Hänellä oli nuorempi veli Otto.[1]
Kuningas Ludvig II juuri valtaan tultuaan 1864Ludvig II kruunajaisasussaan, Ferdinand von Piloty 1865Ludvig II:n ja Baijerin herttuatar Sophien virallinen kihlajaiskuva, Joseph Albert 1867
Hän oli syntyessään heikko lapsi, jolla oli ongelmia keuhkojen kanssa. Mielikuvituksekas ja pehmeäluonteinen Ludwig kärsi suuresti järkiperäisen ja velvollisuudentuntoisen isänsä tiukasta kurinalaisuudesta, joka ei ollut juurikaan kiinnostunut poikansa kasvatuksesta ja jota kohtaan hän lopulta suhtautui vastenmielisenä ja jopa vihamielisesti. Isä valitti ettei saanut mitään yhteyttä poikaansa. Hänen suhteensa äitiin, jolla ei ollut älyllisiä kiinnostuksen kohteita, oli myös pitkään etäinen. Niinpä yksinäinen nuori mies rakensi oman maailmansa, jossa rajat unelmien ja todellisuuden välillä hämärtyivät jatkuvasti. Ludwigin kasvattajilla ei ollut erityistä pätevyyttä, hänen humanistisessa kouluopetuksessaan ei ollut syvyyttä eikä ennen kaikkea suuntautumista tulevaan hallitsijan ammattiin. Hänelle annettiin opetusta kemiassa ja fysiikassa, nykykielistä hän oppi vain ranskaa ja Friedrich Schiller kiehtoi häntä enemmän kuin vanhat klassikot. Muisto hänen ilottomasta nuoruudestaan ja epäonnistuneesta koulutuksestaan painoi häntä koko hänen elämänsä ajan. Hän oli juuri siirtymässä opiskelemaan Göttingenin yliopistoon, kun hänen isänsä kuoli.[1][3]
Ludwig vietti onnettoman lapsuuden tyrannimaisen kotiopettaja paroni Wulffen (myöh. kreivi Larosee; majuri von Orff) kasvatettavana.[4][3] Hän tunsi jo lapsena itsensä hyvin yksinäiseksi ja etsi lohtua vetäytymällä omaan haavemaailmaansa. Hänen mieluisinta ajanvietettään oli vaellella Baijerin vuoristomaisemissa.[4] Ainoa kuningasperherttä yhdistävä tekijä oli luonto sekä ooppera, johon Ludwig vietiin jo nuorena.[5] Perhe vietti kesät Hohenschwangaun linnassa ja kuninkaallisessa huvilassa Berchtesgadenissa vuosina 1849-1863.[6] Prinssi Ludwig oli 18-vuotias, kun isä Maksimilian II kuoli äkillisesti 52-vuotiaana maaliskuussa 1864.[1] Hän oli kärsinyt neurologisista vaivoista koko elämänsä, muun muassa jatkuvasta migreenistä ja masennuksesta ja etsinyt niihin hoitoa pitkillä kylpylä- ja ulkomaanmatkoillaan.[5]
Ludvigista tuli Baijerin kuningas vuonna 1864. Hän oli komea nuori mies ja saavutti välittömästi suuren kansansuosion.[7] Ludvigin tilanne oli kuitenkin hyvin vaikea, sillä hänen isänsä ei ollut valmentanut häntä juuri ollenkaan kuninkaan tehtäviin. Kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin osoittautui varsin älykkääksi ja tunnolliseksi hallitsijaksi.[3]
Ludvig meni tammikuussa 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuatar Sophien (1847-1897), keisarinna Elisabetin sisaren kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen 7. lokakuuta vain kaksi päivää ennen häitä.[8] Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali.[1] Nykytutkijoista suurin osa on tätä mieltä.[9] Pitkässä kirjeessä prinsessa Sophielle Ludvig totesi, että hänet oli pakotettu kihlautumaan ja häihin, hän sanoi rakastavansa prinsessaa "kuin sisarta" ja toivoi pysyvänsä tämän ystävänä.[10]
Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck, joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.[1][3]
Ludwigilla oli 17-vuotiaana romanttinen suhde adjutanttiinsa, prinssi Paul von Thurn und Taxisiin, joka kesti kaksi vuotta. Sitä seurasi suhde tallirenki Richard Hornigiin, joka ylennettiin ylitallimestariksi vuonna 1867 ja toimi yhteyshenkilönä kuninkaan ja tämän ministereiden välillä.[11][12] Unkarilaiseen näyttelijä Josef Kainziin ja hovimies Alfons Weberiin hän oli myös erittäin kiintynyt ja lahjoitteli heille kalliita koruja.[11][10][12] Hänellä oli nähtävästi suhde kahteen miespalvelijaansa, joista kampaaja Hoppe ja yksityinen kamaripalvelija Karl Hesselschwerdt saivat vuodesta 1881 lähtien virallisia hallintotehtäviä.[13] Hän hankki kuninkaalle miesseuraa myös ratsuväen eliitti-yksiköstä.[14][11]
Yksi ystävä oli kuitenkin yli muiden: säveltäjä Richard Wagner. Teini-ikäinen Ludwig näki 2. helmikuuta 1861 Münchenissä Richard Wagnerin oopperan "Lohengrin" ja 22. joulukuuta 1861 "Tannhäuserin" ensimmäistä kertaa.[6] Ludvigin ensimmäisiä toimia kuninkaana oli kutsua Wagner hoviinsa. Hän maksoi kaikki Wagnerin velat ja lupasi jatkossa rahoittaa tämän suuria oopperahankkeita.[3] Kaikki baijerilaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä ihastuneita Wagneriin kuin Ludvig, ja niinpä hän joutui sisäpoliittisista syistä ottamaan etäisyyttä Wagneriin vuonna 1865. Hän kuitenkin pysyi Wagnerin oopperoiden fanaattisena ihailijana koko elämänsä ajan.[7]
Poliittisesti Ludvigin hallintokausi oli myrskyisää aikaa. Ludvigia eivät kiinnostaneet sotilaalliset asiat, mutta Baijeri osallistui kuitenkin Itävallan puolella Preussin ja Itävallan väliseen sotaan vuonna 1866.[3] Preussi voitti ja Baijeri joutui yhä enemmän Preussin kasvavan voiman alaiseksi.[7] Tätä sotatappiota on pidetty ratkaisevana tekijänä sille, että kuningas vetäytyi julkisuudesta omiin haavemaailmoihinsa.
Kun Saksan keisarikunta vuonna 1871 perustettiin, ei Baijerilla ollut mahdollisuuksia jäädä itsenäisenä kuningaskuntana sen ulkopuolelle, vaan se liittyi osaksi Saksaa. Ludvig piti tätä Baijerin itsenäisyyden kaventumista masentavana ja alkoi menettää kiinnostustaan politiikkaan.[1][3][7][2]
Ludvig tunnetaan nykyään erityisesti rakennuttamistaan loisteliaista linnoista ja palatseista. Linderhofin palatsi on tehty kuninkaan ihailemaan ranskalaiseen tyyliin Petit Trianonia jäljitellen, samoin Herrenchiemseen palatsi, jonka esikuvana on ollut Versailles.[15][2] Hän vieraili Ranskassa useaan otteeseen tutustumassa alkuperäiseen arkkitehtuuriin: hän kävi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1867, asui viikon verran Versailles'n linnassa ja Fontainebleuen linnassa vuonna 1874 ja kävi Reimsin katedraalissa vuonna 1875, jossa Ranskan kuninkaat kruunattiin.[6]
Mutta loisteliain linnoista on Neuschwanstein, joka kuvastaa hyvin sitä romanttista fantasiamaailmaa, johon Ludvig pakeni. Neuschwansteinissa on paljon Wagnerin oopperoihin liittyviä seinämaalauksia ja muuta saksalaisiin sankaritaruihin liittyvää rekvisiittaa. Linnan sisustuksessa esiintyy myös usein Ludvigin lempieläin joutsen, joka viittaa Wagnerin Lohengrin oopperan joutsenritari Kultaa, marmoria, samettia ja silkkiä sekä puuleikkauksia, mosaiikkeja, metallipakotuksia ja kiviupotuksia on käytetty sisustuksessa ylenpalttisesti.[16][17]
Ludvigin rakennusprojektit olivat suunnattoman kalliita, ja hän velkaantui vähitellen pahasti. Hän velkaantui jo vuodesta 1877 lähtien, vuoden 1884 alussa velat olivat 8,25 miljoonaa markkaa. Aluksi hänelle annettiin Welf-suvun rahastosta vuosittain 300 000 markkaa, myöhemmin huomattavasti enemmän, ja vuoteen 1885 mennessä Ludvgille oli annettu yhteensä 5 miljoonaa markkaa, joista ylitallimestari kreivi Max von Holnstein sai 10 prosenttia. Lisäksi Otto von Bismarck antoi helmikuussa 1884 miljoonan markan kertaluonteisen summan. Ministeristö hoiti velkoja järjestämällä toukokuussa 1884 7,5 miljoonan markan (Bismarckin miljoonan lisäksi) korollisen pankkilainan, jota lyhennettiin vuoteen 1901 asti. Kesällä 1885 valtionkassa oli jälleen kuusi miljoonaa markkaa velkaa. Ministerit vaativat nyt suoraan rakentamisen lopettamista. He hylkäsivät Ludvigin huhtikuussa 1886 pyytämän budjettiesityksen osavaltion parlamentille.[1]
Ludvig kuitenkin piti puhetta rahasta pikkumaisena niuhottamisena, jolla yritettiin estää hänen suurien ideoidensa toteuttaminen. Hän ei ylipäätään sietänyt sitä, että häntä vastustettiin, sillä hän oli ehdottoman itsevaltiuden kannattaja ja piti itseään jumalan valitsemana hallitsijana. Todellisuudessa hän oli perustuslaillisen monarkian päämies, jota ministerien muodostama kabinetti ohjaili.[4] Hän vaati kaikilta, mukaan luettuna äiti leskikuningatar Marie Friderike, ehdotonta alistumista.[18] Ludvigin rakennuttamistoiminnan hyvänä puolena oli, että se työllisti paljon taiteilijoita ja käsityöläisiä. Hän myös teki merkittävän kulttuuriteon rahoittaessaan 300 000 markalla Wagnerin oopperoille omistetun oopperatalon rakentamisen Bayreuthiin.[3][7]
Vanhetessaan Ludvig erakoitui yhä enemmän ja enemmän. Vuodesta 1875 lähtien hän oli hereillä enää vain öisin.[4] Hän ei enää halunnut tavata ministereitään ja neuvonantajiaan, vaan keskusteli näiden kanssa vain kirjeitse. Teatteriin hän järjesti itselleen yksityisnäytöksiä. Kuninkaan käytös muuttui monessa suhteessa omituiseksi. Hän vaati palvelijoitaan pukeutumaan 1700-luvun ranskalaiseen hovityyliin ja noudattamaan 1700-luvun käytöstapoja, eli he eivät saaneet katsoa kuningasta. Hän keskusteli Ranskan kuningasLudvig XIV:n patsaan kanssa. Hän nukkui päivisin ja ajeli öisin loisteliailla kullatuilla rokokoovaunuilla ja talvisin soihtujen valaisemalla kullatulla reellä linnojensa ympäristössä.[12]
Rakennusprojektit eivät edenneet, koska hän muutti jatkuvasti mieltään sen suhteen, mitä pitäisi rakentaa ja minne. Myös rahat olivat usein lopussa, eikä Ludvig saanut Baijerin valtiota takaamaan tarvitsemiansa suuria lainoja.[1]
Ludvig on myöhemmin uskottu sairastaneen skitsofreniaa, joka oli tuolloin tuntematon sairaus. Myöhemmin skitsofrenia oli ehkä yksi syy Ludvigin kummalliseen käyttäytymiseen.[1] Uudempi tutkimus on asettanut tämän diagnoosin kyseenalaiseksi ja esimerkiksi ruumiinavauksessa havaittu otsalohkon kutistuminen voi viitata ns. Pickin tautiin eli varhaisdementiaan tai hänen alle vuoden ikäisenä sairastamaansa aivokalvontulehdukseen.[13][19][14][20]
Ludvig II 40-vuotiaana, Joseph Albert 1886Niin kutsuttu Ludvigin risti on sillä paikalla, josta hänen ruumiinsa löydettiin.
Kuninkaan periksiantamattomuuden rakennusbudjettiensa suhteen ja ministeriölle aiheutuvan taloudellisen vaaran vuoksi se lopulta suuntasi Ludvigin julistamiseen kyvyttömäksi hallitsemaan ja nimittämään sijaishallitsijan. Otto von Bismarckilla oli vaikutelma, että ministerit "halusivat 'teurastaa' kuninkaan, koska he eivät enää voineet turvata asemaansa." 8. kesäkuuta 1886 psykiatri Berhard von Gudden julisti Ludvigin kirjallisten lausuntojen ja todistajalausuntojen perusteella parantumattomasti mielisairaaksi. Kesäkuun 9. päivänä ministerikonferenssi prinssi Luitpoldin kanssa määritteli Ludvigin kyvyttömäksi hallitsemiseen ja teki hänestä toimintakyvyttömän.[1][21]
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä, prinssi Luitpold totesivat, että oli aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Ludvig asetettiin 9. kesäkuuta 1886holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajalausunnot olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun.[1]
Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin, Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta kuolleina linnan lähellä olevasta Starnberginjärven rantaviivalta. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensähukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, oli Ludvig tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Ruumiinavauksessa keuhkoista ei löytynyt vettä. Mutta myös monenlaisia salaliittoteorioita on rakenneltu Ludvigin kuolemaan liittyen.[22][20]
Residenz kuninkaallisen palatsin katolla sijainnut talvipuutarha Münchenissä 1871-1897
Linderhofin linnan VenusluolaResidenz on kuninkaallinen renessanssi- ja rokokootyylinen palatsi Münchenissä. Ludvig rakennutti sen katolle valtavan 70 metriä pitkän talvipuutarhan ja teatteripukusuunnittelija Franz Seitzin suunnitteleman[23] tekojärven, valaistun vesiputouksen, luolan sekä maurilaisen kioskin vuonna 1871[24][25][26] ja keräsi palatsiin ranskalaisia taideaarteita. Alueella on myös ranskalainen muotopuutarha suihkulähteineen ja puistoineen.[27][28] Rakennelma purettiin vuonna 1897 kun tekojärvi alkoi vuotaa alempiin kerroksiin.[29]
Neuschwanstein on vuosina 1868-1892 rakennettu uusgoottilainen ritarilinna Füssenin kaupungin lähelle Baijeriin. Linna oli Ludvigin yksityiskoti, jonka porttirakennuksessa hän asui yhteensä puolen vuoden ajan vuodesta 1873 lähtien, aina käydessään rakennustyömaalla ja ylellisissä yksityishuoneissa hän ehti asua vain 11 päivää. Linna on edelleen keskeneräinen.[30][31] Hän asui linnassa 172 vuorokautta.[32]
Linderhof, joka sijaitsee Oberammergaussa edustaa ranskalaistyylistä uusrokokoota. Linnaa ympäröi ranskalainen barokkipuutarha, jossa on useita erilaisia paviljonkeja. Linnan alueella on keinotekoinen Venusluola (viittaa Wagnerin Tannhäuser oopperaan), jossa on värilliset sähkövalot 1870-luvulta.[33][34]
Herrenchiemsee on rakennuskompleksi Herreninselin saarella Baijerin suurimman järven Chiemseen keskiosassa. Ludvig ihaili Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:tä, ja rakennus on Ludvig XIV:n muistomonumentti: suuren peilisalin katossa on 25 erilaista kuvaelmaa, jotka esittävät Aurinkokuningasta. Siitä piti tulla täysimittainen jäljennös Versaillesin palatsista, mutta vain keskiosa valmistui ennen kuin Ludvig II kuoli. 50 huonetta 70:stä on edelleen keskeneräisiä.
Königshaus on vuosina 1869-1872 rakennettu pieni alppihuvila Schachenissa Wettersteinin vuoristossa, johon on sisustettu ylenpalttisesti koristeltu maurilainen itämainen sali
Falkenstein sijaitsee Pfrontenissa lähellä Allgäuta. Linnan rakennustyöt aloitettiin vuosina 1270–1280. Linna tuhoutui 1600-luvulla. Ludvig osti rauniot vuonna 1883 ja halusi rakentaa linnasta keskiaikaisen rosvolinnan Neuschwansteinin malliin. Rakennustyöt eivät koskaan alkaneet sillä rahoitus lakkasi vuonna 1885 ja Ludvig kuoli vuonna 1886.
Ludvig aikoi myös rakennuttaa hoviarkkitehti Julius Hofmannin (1840-1896) suunnitelmien mukaisen pienen kiinalaistyylisen kesälinnan Tiroliin Planseen rannalle[35] sekä jo vuonna 1869 hoviarkkitehti Georg Dollmannin (1830-1895) suunnittelema bysanttilainen, linnoitusmainen palatsi Graswangtaliin, mutta ne eivät koskaan toteutuneet ennen Ludvigin kuolemaa hänen vuonna 1885 kokemansa talouskriisin vuoksi. Nämä arkkitehtuurityylit valittiin nähtävästi, koska Ludvigia kiehtoivat Kiinan ja Bysantin hoveissa käytetyt alistumisseremoniat kuten kasvoillaan maassa makaaminen keisaria tervehdittäessä. [36][37]
Ludvigin muistoksi rakennettiin pieni uusromaaninen kappeli kuolinpaikan yläpuolelle vuonna 1896.[15] 13. kesäkuuta on Baijerissa hänen kuolemansa muistopäivä.
Ludvigin jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli ollut jo vuodesta 1872 lähtien täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Prinssihallitsijana jatkoi setä, prinssi Luitpold. Hän määräsi kaikki Ludvigin rakennusprojektit välittömästi keskeytettäviksi, ja niinpä sekä Herrenchiemseen palatsi että Neuschwansteinin linna jäivät keskeneräisiksi.
Neuschwanstein avasi ovensa vierailijoille jo seitsemän viikkoa Ludvigin kuoleman jälkeen, jotta rakentamisesta kertyneet velat saatiin maksettua. Linna on samassa käytössä tänäkin päivänä, ja se on hyvin suosittu matkailukohde.[38]
Ludvigin erikoinen persoonallisuus on inspiroinut monia kirjailijoita, säveltäjiä ja elokuvantekijöitä. Häneen viitataan usein nimillä Schwanenkönig (suom. Joutsenkuningas) ja Märchenkönig (suom. Satukuningas).[1]
↑ abcdefghHistorische Commission bei der königl. Akademie der Wissenschaften: Ludwig II., König von Baiern, s. 540. München/Leipzig: Duncker & Humblot, 1910. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2024).
Chapman-Huston, Desmond: Bavarian Fantasy: The Story of Ludwig II. 1955
Collas, Philippe: Louis II de Bavière et Elisabeth d'Autriche, âmes sœurs, Éditions du Rocher, Paris/Monaco 2001. ISBN 9782268038841
King, Greg: The Mad King: The Life and Times of Ludwig II of Bavaria. 1996. ISBN 1-55972-362-9
Krückmann, Peter O.: The Land of Ludwig II: the Royal Castles and Residences in Upper Bavaria and Swabia. Prestel Verlag, München 2000. ISBN 3-7913-2386-5
Merkle, Ludwig: Ludwig II and his Dream Castles. Stiebner Verlag, München, 2. painos 2000. ISBN 978-3-8307-1019-6
Rall, Hans & Petzet, Michael & Merta, Franz: King Ludwig II. Reality and Mystery. Schnell & Steiner, Regensburg, 2001. ISBN 3-7954-1427-X
Richter, Werner: The Mad Monarch: The Life and Times of Ludwig II of Bavaria. Chicago, 1954
Spangenberg, Marcus: Ludwig II – A Different Kind of King. Regensburg, 2015. ISBN 978-3-7917-2744-8
Spangenberg, Marcus: The Throne Room in Schloss Neuschwanstein: Ludwig II of Bavaria and his vision of Divine Right. 1999. ISBN 978-3-7954-1233-3
Wrba, Ernst (valokuvat) & Kühler, Michael (teksti): The Castles of King Ludwig II. Verlagshaus Würzburg, 2008; 128 s. kuvitettu. ISBN 978-3-8003-1868-1
Saksaksi
Botzenhart, Christof: Die Regierungstätigkeit König Ludwig II. von Bayern – "ein Schattenkönig ohne Macht will ich nicht sein" . München, Verlag Beck, 2004. ISBN 3-406-10737-0.
Design, Julius: Wahnsinn oder Verrat – war König Ludwig II. von Bayern geisteskrank?. Lechbruck, Verlag Kienberger, 1996
Petzet, Michael: König Ludwig und die Kunst . Prestel Verlag, München, 1968. (näyttelyluettelo)
Petzet, Detta und Michael: Die Richard Wagner-Bühne Ludwigs II. München, Prestel-Verlag, 1970
Reichold, Klaus: König Ludwig II. von Bayern – zwischen Mythos und Wirklichkeit, Märchen und Alptraum; Stationen eines schlaflosen Lebens . München, Süddeutsche Verlag, 1996
Richter, Werner: Ludwig II., König von Bayern 1939; 14. Aufl.; München, Stiebner, 2001. ISBN 3-8307-1021-6
Schäffler, Anita & Borkowsky, Sandra & Adami, Erich: König Ludwig II. von Bayern und seine Reisen in die Schweiz – 20. Oktober – 2. November 1865, 22. Mai – 24. Mai 1866, 27. Juni – 14. Juli 1881; eine Dokumentation . Füssen, 2005.
Wolf, Georg Jacob (1882–1936): König Ludwig II. und seine Welt . München, Franz Hanfstaengl, 1922
Spangenberg, Marcus: Ludwig II. – Der andere König. Regensburg, 2015. ISBN 978-3-7917-2308-2
Spangenberg, Marcus: Der Thronsaal von Schloss Neuschwanstein: König Ludwig II. und sein Verständnis vom Gottesgnadentum, 1999. ISBN 978-3-7954-1225-8
Hacker, Rupert: Ludwig II. von Bayern in Augenzeugenberichten, 1966
Wöbking, Wilhelm: Der Tod König Ludwigs II. von Bayern. Rosenheimer Verlagshaus, 1986
Schlimm, Jean Louis: König Ludwig II. Sein leben in Bildern und Memorabilien. Nymphenburger, München, 2005. ISBN 3-485-01066-9
Rall, Hans & Petzet, Michael & Merta: Franz: König Ludwig II. Wirklichkeit und Rätsel. Regensburg, Schnell & Steiner, 3. painos 2005. ISBN 3-7954-1426-1
Nöhbauer, Hans F.: Auf den Spuren König Ludwigs II. Ein Führer zu Schlössern und Museen, Lebens- und Errinerungsstätten des Märchenkönigs. München, Prestel Verlag, 3. painos 2007. ISBN 978-3-7913-4008-1
Baumgartner, Georg: Königliche Träume: Ludwig II. und seine Bauten. München, Hugendubel, 1981. ISBN 3-88034-105-2
Hilmes, Oliver: Ludwig II. Der unzeitgemäße König. Siedler Verlag, München 2013. ISBN 978-3-88680-898-4
.jpg)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludvig II (Baijeri) Wikimedia Commonsissa
