Tannerin hallitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Väinö Tannerin hallitus vuonna 1927. Vasen rivi edestä: Olavi Puro, Hannes Ryömä, Miina Sillanpää, Mauno Pekkala, Matti Paasivuori ja Väinö Tanner. Pöydän päässä Lauri Kristian Relander. Oikea rivi takaa: Väinö Voionmaa, Julius Ailio, Väinö Hakkila, Johan Helo, Kaarlo Heinonen ja Väinö Hupli. Äärimmäisenä oikealla oikeuskansleri Axel Charpentier.
Tannerin hallitus

Suomen tasavallan 14. valtioneuvosto
Toimikausi alkoi 13. joulukuuta 1926
Toimikausi päättyi 17. joulukuuta 1927
Jäsenet
Hallituksen johtaja Väinö Tanner
Ministerien lukumäärä 13
Hallituspuolueet
Historia
Edellinen Kallion II hallitus
Seuraava Sunilan I hallitus

Tannerin hallitus oli Suomen tasavallan 14. hallitus. Se oli SDP:n yksin muodostama vähemmistöhallitus, joka toimi 370 päivän ajan 13. joulukuuta 1926 – 17. joulukuuta 1927. Hallituksen apulaissosiaaliministeri Miina Sillanpäästä tuli Suomen historian ensimmäinen naisministeri.

Kallion hallituksen saatua eduskunnalta epäluottamuslauseen presidentti Lauri Kristian Relander päätti antaa SDP:lle tilaisuuden kasvaa "isänmaallisena puolueena" ja antoi hallituksen muodostamisen Elannon toimitusjohtaja Väinö Tannerin tehtäväksi. Tanner kääntyi kaikkien puolueiden – paitsi Kokoomuksen – puoleen, mutta kun yhteistyöhalukkuutta ei löytynyt, päädyttiin SDP:n muodostamaan vähemmistöhallitukseen, josta tuli myös Suomen ensimmäinen yhden puolueen hallitus. SDP:n nousu hallituspuolueeksi oli pitkälti juuri Tannerin ansiota, koska puolue oli hänen johdollaan hylännyt opin työväestön väkivaltaisesta vallankumouksesta ja hyväksynyt länsimaisen parlamentarismin ja demokratian pelisäännöt. Tannerille itselleen valinta pääministeriksi oli hyvitys hänen SDP:n puoluekokouksessa kokemastaan tappiosta häntä vastustaneiden huplilaisten saatua enemmistön puoluetoimikuntaan. Tämän vuoksi Tanner oli kieltäytynyt SDP:n puheenjohtajuudesta ja uudeksi puheenjohtajaksi oli valittu Matti Paasivuori.[1]

Presidentti Relander oli kehottanut Tanneria laatimaan hallitusohjelman niin maltilliseksi, että sille löytyisi tukea myös poliittisesta keskustasta. Hallitus mittautti kannatuksensa eduskunnassa esittämällä sille ohjelmansa heti nimityksensä jälkeen ja saaden luottamuslauseen selkein luvuin. RKP tuki hallitusta kokonaisuudessaan ja Kansallinen Edistyspuolue lähes kokonaisuudessaan. RKP:n tuella hallitus sai toteutetuksi sille tärkeän vuoden 1918 punavankien armahduslain. SDP:n suhtautuminen hallitusvastuuseen joutui uuteen valoon puolueen koettua lievän takaiskun vuoden 1927 eduskuntavaaleissa. SDP:n vasemmistosiiven vaatimuksesta hallitus laati budjettiesityksen, johon ei sisältynyt lainkaan puolustuslaitoksen perushankintamäärärahoja eikä suojeluskuntien määrärahoja, mikä oli käytännössä poliittinen itsemurha. Hallitus kaatui lopulta sen tehtyä elintarviketullien alentamisesta luottamuskysymyksen. Kun eduskunta päätti äänin 105–91 pitää tullit ennallaan, Väinö Tanner jätti hallituksensa eronpyynnön.[1]

SDP:n puolustusmäärärahojen korottamista vastustavasta kannasta huolimatta Tannerin hallitus teki eduskunnan enemmistön tahdon mukaiset laivatilaukset rannikkopuolustusta varten, vaikka asiaa koskeva laki oli äänestetty yli vaalien. Näin pantiin alulle panssarilaiva Ilmarisen ja panssarilaiva Väinämöisen sekä viiden sukellusveneen rakentaminen. ”Suomen imperialististen sotavarustelujen” vuoksi SKP aloitti metallilakon, jolle se sai tukea Neuvostoliitosta. Tapaus paljasti suomalaisen vasemmiston jyrkän kahtiajaon.[2]

Presidentti Relander sairastui vakavasti keväällä 1927 ja joutui jäämään sairauslomalle lähes neljäksi kuukaudeksi. Relanderin sairastuminen sattui Tannerille hankalaan aikaan, koska tämä joutui virkaa tekevänä presidenttinä ja siten myös puolustusvoimien ylipäällikkönä ottamaan 16. toukokuuta vastaan vapaussodan muistoparaatin, johon myös suojeluskunnat osallistuivat. SDP:n keskuudessa asiasta nousi kohu ja Tanneria vaadittiin joko jäämään pois tilaisuudesta, siirtämään sitä tai peruuttamaan se. Asia oli Tannerille itselleenkin vastenmielinen, mutta lopulta hän taipui virkavelvollisuuden edessä. Paraatin jälkeen tunteet kävivät kuumina poliittisilla äärilaidoilla. Oikeiston oli vaikea ymmärtää sitä, että suojeluskunnat tekivät kunniaa punaiselle presidentille vain vajaan kymmenen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, kun taas vasemmisto katsoi Tannerin häpäisseen työväenluokan. Kansan eheyttämiseen pyrkineissä piireissä Tannerin arvostus sen sijaan kohosi ja paraatia pidettiin merkkinä yhteiskuntasovun paranemisesta.[3]

Ministeri Tehtävissä Puolue[4]
Pääministeri
Väinö Tanner

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Ulkoasiainministeri
Väinö Voionmaa

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Oikeusministeri
Väinö Hakkila

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Sisäasiainministeri
Rieti Itkonen
Olavi Puro

13.12.1926–12.4.1927
29.4.1927–17.12.1927

SDP
SDP
Puolustusministeri
Kaarlo Heinonen

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Valtiovarainministeri
Hannes Ryömä

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Opetusministeri
Julius Ailio

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Maatalousministeri
Mauno Pekkala

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Wäinö Wuolijoki
Johan Helo

13.12.1926–15.11.1927
15.11.1927–17.12.1927

SDP
SDP
Kauppa- ja teollisuusministeri
Väinö Hupli

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Sosiaaliministeri
Johan Helo
Matti Paasivuori

13.12.1926–15.11.1927
15.11.1927–17.12.1927

SDP
Apulaissosiaaliministeri
Miina Sillanpää

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Salkuton ministeri
Matti Paasivuori

13.12.1926–15.11.1927

SDP
  1. a b Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 71. Helsinki: Otava, 1987.
  2. Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 83. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
  3. Tarkka & Tiitta, s. 77.
  4. Tannerin hallitus Valtioneuvosto. Arkistoitu 27.4.2014. Viitattu 24.5.2010.
Suomi Edeltäjä:
Kallion II hallitus
Suomen hallitus
13. joulukuuta 1926
17. joulukuuta 1927
Seuraaja:
Sunilan I hallitus