Saatan olla tässäkin mielessä hieman perverssi, mutta saan jotain sairaalloista nautintoa siitä, että rääkkään itseäni jutuilla, jotka ovat omiaan tuottamaan minulle mielipahaa.
Kun kaipaan tavallisen tympeään tiistaihin pientä säpinää, luen Helsingin Sanomien ohjeita idiooteille. Viimeaikaisia suosikkejani ovat asiantuntijan neuvot siihen, miten pissataan oikein, sekä järisyttävä paljastus, jonka mukaan kotona on sitä vähemmän pölyä, mitä useammin siellä siivoaa.
Mutta jos lähdetään hakemaan oikein kunnon silmitöntä raivokohtausta, täytyy avata jokin Koti-liite ja kurkistaa, millaisia asumisen anomalioita milloinkin tyrkytetään.
Viime aikoina olemme saaneet lukea esimerkiksi Sarista, joka on tehnyt 28 neliön asuntoonsa "kekseliäitä kalusteratkaisuja". "Minikodeissa" viihtyvät ilmiömäisen hyvin myös Johanna, Päivi ja Jarmo, jotka todistavat esimerkillään pienten asuntojen suosiosta. Autossa elämisen auvosta puolestaan kertovat somesta inspiroitunut Henna ja vapaudesta nauttiva Jaakko, joka pissaa toisinaan pulloon.
Näinkin voi elää -juttuja julkaistaan niin Aamulehti-Helsingin Sanomissa, Ylellä kuin naistenlehdissäkin. Yhteistä jutuille on se, että niissä käytetään varsin paljon vaivaa sen todistelemiseen, että pienessä kodissa voi elää täsmälleen samanlaista elämää kuin isossa eikä siellä joudu luopumaan mistään, MISTÄÄN!
Väite on järjetön. Onhan hyvin pienessä asunnossa asuva ihminen jo lähtökohtaisesti luopunut tilasta.
Kotejaan lehtien palstoilla esittelevät yksityishenkilöt vaikuttavat valintoihinsa tyytyväisiltä – tuskinpa he muuten niistä kertoisivatkaan – ja semiahdistavan hotellihuoneen kokoisessa kämpässä asuminen voi olla monelle toimiva ja toivottu ratkaisu jossain vaiheessa elämää. Hyvää elämää voi elää muuallakin kuin jugendlinnassa.
Komeroita ja kotteroita ei kuitenkaan pidä alkaa markkinoida kaikille sopivina tai ylipäätään hyvinä ratkaisuina. Kun uusia alueita ja asuntoja rakennetaan, täytyy mahdollisimman tehokkaan asuntotuotannon lisäksi ajatella asumisen ja elämisen laatua.
Minusta on lähinnä loukkaava ajatus, että viettäisin kolmikymppisenä melko kunniallisena veronmaksajana yöni jossain keittiön laatikossa tai katon rajaan rakennetulla kiikkerällä hyllyllä.
Helsingin yliopisto julkaisi heinäkuun alussa tiivistelmän asuntojen uudistuotantoa koskevasta tutkimuksesta.Sen mukaan jo 80 prosenttia uusista yksiöistä on hyvin pieniä ja "putkilomaisia", ja tutkijoiden mukaan pikkuasuntojen rakentaminen on jo kestämättömällä tasolla.
Niitä on vastustettu aiemminkin. Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander ei pidä putkiasuntoja sopivina edes yksineläjille, kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara tyrmäsi taannoin Saton selitykset 15,5 neliön minikotien ekologisuudesta ja yksinäisyyttä torjuvasta vaikutuksesta.
Pienten kotien "suosio" ei niinkään kerro siitä, että ne olisivat erityisen hyviä, vaan siitä, että kaupungistumisen takia pääkaupunkiseudulla on liki loputon kysyntä asunnoille. Tulijoita on niin paljon, että aina löytyy joku, joka suostuu maksamaan mistä tahansa pimeästä komerosta 800 euroa kuussa.
Kyse ei ole siitä, etteikö pieniä asuntoja tarvittaisi. Kyse on siitä, miksi uudeksi normaaliksi on hyväksytty tilanne, jossa meille rakennetaan niin naurettavia asuntoja, ettei niissä voi käyttää normaaleja huonekaluja. Tätä kirjoittaessani Helsingissä myydään hieman alle 9 000 euron neliöhinnalla näppärää yksiötä, jossa keittiön alle on rakennettu vetolaatikkoon "kätevä makuutila".
Minusta on lähinnä loukkaava ajatus, että viettäisin kolmikymppisenä melko kunniallisena veronmaksajana yöni jossain keittiön laatikossa tai katon rajaan rakennetulla kiikkerällä hyllyllä.
Mitä kätevää on siinä, että huonekaluja on jatkuvasti taiteltava piiloon ja esiin ja kipattava ulos seinistä, jotta niitä voi käyttää? Jos muunneltavat minikodit olisivat ylivertainen tapa asua, eivät niissä majailisi opiskelijat ja muut köyhät.
Keskimäärin ihmiset haluavat nukkua sängyssä, istua tuolilla ja nähdä päivänvaloa. Jos näihin toiveisiin ei enää Suomessa pystytä vastaamaan, taittelen itseni vetolaatikkoon ja laitan luukun kiinni.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja, jonka saa kätevästi muutettua työttömäksi työnhakijaksi.
Kolumnista voi keskustella 19.8. klo 23.00 saakka.
Lue myös: