– Olo on hiljainen ja väsynyt. Olen ollut herkässä tilassa ja itkenyt paljon, Marttaliiton pääsihteeri, rovasti Marianne Heikkilä kuvailee tuntemuksiaan pyhäinpäivän lähestyessä.
Hän on menettänyt neljä läheistä ihmistä runsaan vuoden aikana ja siunannut heistä jokaisen haudan lepoon: pikkuveljensä, appensa, isänsä ja hyvän ystävättärensä äidin.
Surutyö on vielä kesken, mikäli se on edes ehtinyt alkaa. Järjesteltävää ja huolehdittavaa riittää edelleen.
– Tälle surulle on annettava tilaa. Suru on arvaamaton ja kulkee omia polkujaan. Suru vie voimia, Marianne pohtii.
Hän kokee saaneensa valmistautua viimeaikaisiin kuolemiin jo siitä lähtien, kun siunasi hautaan ensimmäisen läheisensä, oman isoäitinsä, 2000-luvulla.
– Koskaan ei voi kuitenkaan sanoa olevansa valmis, sillä suru ei tunne käsikirjoitusta tai lainsäädäntöä. Kuolema tulee lopulta aina yllättäen, kuin varkain.
Kulunut vuosi on ollut myös opettavainen.
Marianne on joutunut kohtaamaan paljon sellaisiakin kuolemaan ja suruun liittyviä asioita, joissa olisi korjattavaa. Hän on kokenut kuolevan ja omaisten kannalta niin hyviä kuin huonoja kohtaamisia, nähnyt saattohoidon puutteen ja samoillut byrokratian viidakossa sekä ennen että jälkeen kuoleman.
– Haluan kehittää osaltani kuoleman kulttuuria eri toimijoiden kanssa niin, että kaikille löytyisi oma tapa jättää jäähyväiset, surra ja kohdata kuolema, Marianne Heikkilä sanoo.
– Tarvitsemme enemmän empatiaa, läsnäoloa, kuulemista, kohtaamista, kunnioitusta ja omaisten surussa elämistä.
Saattohoito karuissa oloissa
Suruviesti Mariannen pikkuveljestä saapui juhannuksen alla viime vuonna. Marko, 50, oli saanut massiivisen aivoinfarktin, ja häntä oltiin viemässä sairaalaan.
Marianne ehti puhua pikaisesti veljensä kanssa ja kertoa hänelle rakastavansa tätä. “Ja mä sua, sisko”, veli vastasi. Sitten Marko nukutettiin koomaan.
Marianne Heikkilä raivasi tiensä veljensä sairaalavuoteen viereen, vaikka koronarajoitukset olivat kovimmillaan. Sairaalan osasto oli kliininen ja karu.
Ulkona paistoi aurinko, huoneessa oli kuuma ja hoitajat vaihtuivat tiuhaan. Marianne ja läheiset valvoivat sairaalavuoteella kolme vuorokautta, kunnes Marko nukkui pois.
– Olisi ollut hyvä saada saattohoitohuone ja kynttilä tai oma huone veljelleni. Omaiset kaipaisivat tällaisissa tilanteissa omaa rauhaa ja paikkaa, jossa voi jättää jäähyväiset kuolemaa kunnioittaen ja surulle tilaa antaen, Marianne miettii nyt.
Kun Marianne siunasi pikkuveljensä Helsingin Hietaniemen vanhassa kappelissa heinäkuussa 2020, suru oli suunnaton. Hän ei tiennyt, että tuleva vuosi toisi mukanaan vielä kolmen muunkin läheisen hautajaiset.
Appi, isä ja ystävättären äiti
Tämän vuoden kesäkuussa Marianne Heikkilä siunasi lastensa toisen rakkaan isoisän, appensa ja sukunimikaimansa Veikko Heikkilän haudan lepoon Hyvinkäällä, Nurmijärven kappelissa.
Mariannen isä Markku Heikkilä oli saanut aivoinfarktin keväällä. Elokuussa hän nukkui pois, 77-vuotiaana. Edessä oli taas raskas siunaustehtävä, tällä kertaa Tampereen Tuomiokirkossa.
Kun Marianne tämän jälkeen vielä syyskuussa siunasi ystävättärensä Jaana Paavilaisen Ulla-äidin Kotkassa, hän murtui toimituksen aikana kyyneliin.
Kuolema antaa ajalle uuden merkityksen
Marianne Heikkilä haluaa kunnioittaa vielä kesken olevia, tuoreita suruprosessejaan menemättä yksityiskohtiin ja puhumalla kuolemasta yleisemmällä tasolla.
– Jokainen kuolema on erilainen, pysäyttävä, ainutlaatuinen. Joku saa lähteä rauhallisesti lähes unenomaisesti nukahtaen, toisella voi olla kovat kuolinkamppailut ja tuskat. Toinen voi olla valmis lähtemään, pääsemään kivuista, toisen elämä jää ”kesken”. Jokainen kuolema on silti yhtä arvokas.
Marianne näkee myös yhtäläisyyksiä: kuolema antaa ajalle uuden merkityksen, arvon jokaiselle päivälle. Se muistuttaa elämän rajallisuudesta ja opettaa, että tänne jäävät eivät koskaan läheisen lähdettyä ole entisellään.
– Yhdistävä tekijä on ollut myös kokemus elämän keskeneräisyydestä – koskaan ei voi olla täysin valmis lähtöön, ei omaan eikä läheisen.
Kuoleman kohtaamista pitää päivittää
Ja vaikka surutyö on kesken, niin kuoleman ja surun kohtaamisesta pitää Mariannen mielestä ehdottomasti puhua. Esimerkiksi siitä, miten kuolevan ja hänen läheistensä toiveita ja odotuksia voitaisiin kuulla, kun lähdön aika on lähellä.
– Tärkeää olisi, ettei kukaan jäisi yksin tai tulisi kohdatuksi ihmisarvoa alentavasti.
Käytännössä kuoleman kulttuuria pitäisi Mariannen mielestä kehittää tarjoamalla tukea ja rinnalla kulkemista kuoleman eri paikoissa, kotona, sairaaloissa ja hoivakodeissa.
– Oma kokemukseni läheisten kuolemista sairaalassa on ollut toisaalta hyvä ja arvostava, toisissa sairaaloissa kliininen ja etäinen, hän muotoilee.
– Kuolevan kipuja ja tuskia tulisi lievittää enemmän, ja omaisen kohtaamisessa on vielä paljon opittavaa. Omaisten toiveita tulisi kunnioittaa ja esimerkiksi antaa heille pyynnöstä myös kuolevaan liittyviä kirjallisia raportteja ja muistioita.
Marianne pitää tärkeänä, että omaisille kerrottaisiin, miten kärsimystä ja kipua voidaan ehkäistä ja lieventää sekä mitä kuolemassa tapahtuu. Äkilliset kivut ja komplikaatiot yllättävät omaisen helposti.
– Silloin tarvittaisiin erityistä vierellä olemista eikä jonkun käväisemistä huoneessa hälytysnappia painamalla ja viiveellä.
Ihannetilanteessa olisi ennakkosuunnitelma
Ihannetilanteessa kuolevan loppuvaiheessa olisi olemassa omaisten ja hoitohenkilökunnan yhdessä, rauhassa ja empaattisesti laatima ennakoiva suunnitelma: kuinka paljon elvytetään, miten kipuja lievitetään tai luovutetaanko elimet?
– Omaiset tarvitsevat näissä tilanteissa aikaa päätösten hyväksymiseen. Kaikki kiire ja kylmän kliininen toteaminen ovat karuja kokemuksia. Vaihtuvuus hoitovuoroissa ja henkilöissä on rankkaa omaisille.
Marianne Heikkilä viittaa sosiaali- ja terveysministeriön elokuussa jättämään mietintöraporttiin elämän loppuvaiheen hoidosta.
– Raportin mukaan oireita lievittävää hoitoa ja saattohoitoa tulisi kehittää ja saatavuutta sekä osaamista lisätä merkittävästi. Pelkät suositukset eivät riitä puutteiden korjaamiseksi, vaan tarvitaan muutoksia lainsäädäntöön.
Lisäkoulutusta hoitohenkilöstölle ja lääkäreille
Mariannen mielestä hoitohenkilöstön ja lääkäreiden peruskoulutuksessa olisi tärkeää tulevaisuudessa painottaa myös ihmissuhdetaitoja, vuorovaikutusta, empatiaa ja omaisten kohtaamista.
– Olisi tärkeää nähdä ihminen kokonaisuutena. Viimeisiin hetkiin liittyy paitsi keho ja kivun lievitys, myös psyyke: suru ja lohdutus sekä henkinen tai hengellinen kaipaus, hän muistuttaa.
Hautauskulttuuri muuttaa muotoaan
Jokainen vainaja on yksilö ja ansaitsee omannäköisensä siunauksen ja hautauksen. Maailma monimuotoistuu ja perinteet muuttuvat sen myötä.
– Jokaisella sukupolvella on mahdollisuus päivittää kuoleman kohtaamista ja jäähyväisten jättämistä vainajan vakaumuksen sekä omaisten toiveiden ja tapojen mukaan.
Marianne Heikkilän mielestä hautauskulttuuria voitaisiin kehittää myös mahdollistamalla erilaisia helposti saavutettavia, vakaumusta kunnioittavia tapoja viimeiselle matkalle ja sen jälkeiseen suruaikaan.
– Voisiko vaikka tuhkan maahan laskemisen yhteydessä, siunaustilaisuuden jälkeen, omaisten tukena olla muukin henkilö kuin suntio? Voisiko kuoleman jälkeisiä palveluja saada yhdestä paikasta helpommin?
Tai, Marianne miettii, voisiko kestävän kehityksen ja vastuullisuuden mukaisia tuotteita kehittää enemmän? Esimerkiksi arkkuja, uurnia, arkkuvaatteita ja muistamisen tapoja – jopa päästöttömiä kuljetuksia?
Pyhäinpäivänä muistellaan rakkaita
Pyhäinpäivänä Marianne Heikkilä osallistuu perinteisesti läheistensä kanssa jumalanpalvelukseen, jossa luetaan vuoden aikana kuolleiden nimet. Sen jälkeen poisnukkuneille rakkaille sytytetään kynttilät Hietaniemen hautausmaalla ja kotona.
Tänä vuonna Helsingin kantakaupungin seurakunnat järjestävät ensimmäistä kertaa lapsiperheiden pyhäinpäivätapahtuman.
– Rastiradalla voi muistella oman elämän tärkeitä henkilöitä, halata lohtunallea, kurkata satumaiseen peiliin, etsiä valonpilkahduksia, kuunnella satuja ja koristella kynttilää. Reitillä on myös enkeleitä, kynttilämeri ja rauhoittava ja hämärä hautausmaa.
Marianne Heikkilä muistuttaa, että suru on kaipausta ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistä ja hyvistä muistoista, jotka kantavat tähänkin päivään.
– Toivon nyt aikaa ja tilaa surra, jotta suru voi muuttua kaipaukseksi ja mukana kulkevaksi ikäväksi. Toivon, että saamme elää ensi vuoden pyhäinpäivänäkin ja että osaisin antaa jokaiselle päivälle sen arvon, hän sanoo.
– Mikään hetki ei ole itsestäänselvyys. Ehkä ensi vuonna olen saanut etäisyyttä tapahtumiin niin, että voin katsoa menneeseen kiittäen siitä mitä oli.
Yle Perjantai: Miten surun kanssa voi elää? Sean Ricksin vieraana Martta-liiton pääsihteeri, rovasti Marianne Heikkilä.Yle TV1 perjantaina klo 21.05 tai heti Yle Areenassa täällä.
Hae tukea suruun täältä:
Suomen mielenterveys ry: Suru on osa elämää
Suomen evankelilaisluterilainen kirkko: Surusta ja kriisistä voi selviytyä
Lue lisää:
“Villasukat laitetaan, ettei jaloille tule kylmä” – Susanna Rinne, 28, pukee vainajia työkseen
Pyhäinpäivän hartausohjelmissa puhutaan kuolemasta, toivosta ja lohdutuksesta