Suomenhevoskannan jalostaminen alkoi jo vuonna 1835 sijoittamalla valtion omistamia jalostusorihevosia (ns. kruununoriita) yksityisten ihmisten hoitoon.
1900-luvun vaihteeseen mennessä hevoskantaan vaikutti reilusti yli sata valtion omistamaa kruununoria sekä joitakin risteytyksiä ulkomaisten rotujen kanssa.
Vankemmin hevoslinjojen valinta alkoi vuonna 1907, kun valtion kantakirjajärjestelmä perustettiin. Sitä ennen oli ollut 1800-luvun loppupuolella jo useita paikallisia kantakirjoja, joista otettiin mallia. Uuteen kantakirjaan hyväksyttiin vain tietynlaisia hevosia.
Suomenhevosten määrä oli runsaat sata vuotta sitten todella suuri, koska hevosia tarvittiin maatilojen töissä. Hurja pudotus suomenhevosten määrässä alkoi 1950-luvulla maatalouden koneellistumisen myötä.
Vielä 1940-luvulla suomenhevosia oli yli 400 000, mutta kolme vuosikymmentä myöhemmin määrä oli enää 12 000. Nyt suomenhevosia on vajaa 20 000.
Hautalöytöjä ja keinuhevosen jouhia
Suomenhevosen varhaisvaiheiden tutkimushankkeeseen pyydettiin kansalaisilta vanhoja hevosnäytteitä, joista nyt on saatu analysoitua DNA:ta. Tutkijat biologi Karin Hemmann ja arkeologi Tuija Kirkinen saivat yli 800 näytettä. Maatilojen vinteiltä ja alan oppilaitosten löytyi jouhia, hampaita ja luita.
He myös kaivoivat tunnettuja hevosten hautoja etsiessään kantakirjaoriiden jäännöksiä. Saamaisten saaresta Leppävirralta löytynyt kantaori Einon hauta sai tutkijat miltei liikuttumaan.
– Se oli kyllä mahtava löydös ja tunteisiinkin käyvä hetki, Karin Hemmann muistelee.
Einon haudan kaivaukset tuottivat tulosta, mutta muut kantaoriiden etsintäyritykset eivät. Sopusointua ei löytynyt ja Kirppukin säilytti salaisuutensa. Uljaanpoika on jäänyt rajan taakse, joten se jäi etsimättä.
Tutkimuksen alkusysäyksen antanut Murto-ori saatiin tutkittua siltä säilyneestä hampaasta, jossa DNA säilyy yllättävän hyvin. Sen jälkeläisen Rymy-Murton ja Valokkaan hauta kaivettiin auki Korian vanhalta raviradalta.
Uusi tekniikka auttoi
Luonnonvarakeskuksen Jokioisten yksikön uudella FLUIDIGM-laitteella tehdyissä DNA-analyyseissä vanhoista jouhista on pystytty saamaan esille geenin pätkiä usein hyvin rikkoutuneestakin perimäaineksesta.
Tutkimus osoitti, että museoista, yksityishenkilöiltä ja arkeologisista kaivauksista peräisin oleva historiallinen aineisto on arvokasta kotieläinrotujen historian tutkimisessa.
Tutkijat toteavat vastikään Animal Genetics -julkaisun artikkelissa, että nykyaikaisen DNA:n tutkimisen sijasta tämäntyyppinen aineisto tarjoaa työkalun, jonka avulla voidaan seurata rotujen kehitystä sitä mukaa kuin se tapahtuu, käyttämällä historiallisten näytteiden aikasarjaa.
Historiallisen DNA:n avulla Hemmann, Kirkinen ja muu tutkijaryhmä seurasi suomenhevosen emälinjojen kehitystä ja havaitsi esimerkiksi emälinjojen häviämisen ja geneettisessä monimuotoisuudessa.
Perinnöllisyystieteestä väitellyt biologi Karin Hemmann sanoo, että historiallisten näytteiden avulla on voitu 1900-luvun alkupuolelta identifioida jopa toistakymmentä emälinjaa, joita ei enää tänä päivänä ole löydetty tutkituista yli 800 näytteestä.
– Haplotyyppidiversiteetti, joka on haplotyyppien geneettisen muuntelun yksi mittareista, onkin alhaisempi moderneilla suomenhevosilla verrattuna 1900-luvun alun hevosiin. Yleisimmät modernit haploryhmät (B, G, I, L, M ja Q) löytyivät kuitenkin jo 1900-luvun alun näytteistä.
Monimuotoisuus on vähentynyt ja se näkyy nimenomaan tuossa 1930-1970 välisenä aikana. Geneettisiä määreitä ovat nukleotidi- ja haplotyyppidiversiteetti. Ne kertovat perimän monimuotoisuudesta.
– Molemmissa on nähtävissä, että se on moderneissa suomenhevosissa pienempi kuin näissä 1900-luvun näytteissä, mitä meillä on, Karin Hemmann sanoo
Hän ei kuitenkaan uskalla ainakaan vielä sanoa, että työhevosemälinjat olisivat hävinneet. Emälinjoja on rodussa yhä runsaasti, ja siitä voidaan kiittää kasvattajien monipuolista tammojen käyttöä jalostuksessa.
Muuttunut suomenhevonen
Vuosikymmenten saatossa suomenhevonen on kuitenkin muuttunut juuri jalostuksen takia. Tiettyjä värimuunnoksia on suosittu ja toisia ei kelpuutettu kantakirjaan.
Hemmannin ja Kirkisen saamaan aineistoon kuuluu myös muutama 1800-luvun puolivälin näyte, joiden DNA-analyysin tulos voi kertoa enemmän suomenhevosen varhaisvaiheista.
Enemmän kuitenkin tietoa saataneen, jos päästään analysoimaan useampia jo kerättyjä historiallisia näytteitä sekä vielä vanhempia, eli muinaisia näytteitä. Niitä on löytynyt arkeologisista kaivauksista.
Tiedetään toki, että suomalaisten ja hevosten suhde ulottuu pitkälle vuosisatojen taa. Hakkapeliitat ratsastivat sitkeillä hevosillaan Euroopan sotatantereilla ja Suomesta vietiin hevosia jo 1200-luvulla.
Mutta paljon lisää tietoa kätkeytyy vielä vanhoihin hevosenluihin ja hampaisiin, joista pystytään nykymenetelmillä saamaan geenien salaisuudet esiin.
Lue myös