Ei tule Wuhanin virus tänne, lausui Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vielä alkuvuodesta 2020. Tuli kumminkin.
Ei Venäjä ole uhka, jankkasi Suomi vuosikymmenestä toiseen. Samalla naapuri passitti toisinajattelijoita vankilaan, soti Georgiassa ja miehitti Krimin niemimaan.
Krim herätteli suomalaisia päättäjiä, ja asetuimme muun EU:n kanssa pakoterintamaan. Mutta pääviesti jäi silloinkin löysäksi. Tarvittiin hyökkäys Ukrainaan, että viimeisetkin silmät avautuivat.
Näinkö meillä reagoidaan? Vasta sitten, kun vuosikymmeniä uumoiltu kriisi seisoo kynnyksellä?
Sisäpolitiikan pitkän tähtäimen ongelmiin ei ole reagoitu sen paremmin.
Terveydenhuolto on ajautunut kriisiin. Vuosien ajan on ollut ilmiselvää, että terveyspalvelujen tarve väestön ikääntyessä kasvaa, eikä ahtaalle ajettu terveydenhuolto kykene vastaamaan tarpeeseen.
Suurten ikäluokkien vanheneminen ja eläköityminen on ollut näköpiirissä siitä saakka, kun he syntyivät. Huoltosuhteen vinoutuminen paljastui hieman myöhemmin, samoin eläkejärjestelmän heikkoudet. Niistäkin on puhuttu vuosikymmeniä.
Olen ollut kakara, kun olen nähnyt yläpainotteisen väestöpyramidin ensimmäisen kerran.
Myös ilmastonmuutoksesta puhuttiin jo 2000-luvun alussa alakoulussa. Lapsikin ymmärsi, että jotain täytyisi tehdä.
Samoina vuosina kuulin muuten ensimmäisen kerran väittelyä jostain ihmeen Natosta. Sitäkin hommaa jaariteltiin ikuisuus, kunnes oli oikeasti pakko päättää.
Viime vuosina monet kriisit ovat kärjistyneet. Tyhjästä ne eivät ole kasvaneet. On ollut aikaa reagoida. On ollut signaaleja.
Se on saanut pohtimaan, onko yhteiskuntamme todella näin huono tarttumaan pitkän tähtäimen ongelmiin.
Näinkö meillä reagoidaan? Vasta sitten, kun vuosikymmeniä uumoiltu kriisi seisoo kynnyksellä?
Muutos tuntuu ihmisolennosta vaikeammalta kuin pysyvyys. Saavutetuista etuuksista ei luovuta eikä vanhoista käytännöistä päästetä hevillä irti.
Siksi esimerkiksi eläkejärjestelmään kajoaminen tai radikaalit ilmastotoimet tuntuvat hankalilta.
Pitkäjänteisyydelle ei ylipäätään näytä olevan sijaa politiikassa, kun kansanedustajat näkevät asiat neljän vuoden sykleissä, vaalikaudesta toiseen. Ja ovathan ikuisuuskysymykset sähäköitä vaalivaltteja.
Sitra tarkasteli vuosi sitten raportissaan yhteiskunnan muutoskyvyn nykytilaa. Aineisto koostui yhteiskunnallisten vaikuttajien haastatteluista.
Raportissa Suomen kyky toimia kriisitilanteissa nähtiin hyvänä. Yhteiskunta menee kyllä nopeasti ja tehokkaasti säppiin, jos maailmanlaajuinen virus lähtee leviämään rajojen sisällä.
Moni muu seikka muutoskyvyssä olikin haastateltujen mukaan retuperällä. Erityisesti kyky tarttua pitkän tähtäimen ongelmiin koettiin huonoksi.
Ehkä kyse onkin siitä, että kuvittelemme hyvinvoinnin ikuisesti samanlaiseksi.
Eräs haastateltava kommentoi, että olemme rakentaneet sadan vuoden ajan hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta nyt jumiutuneet siihen.
Ehkä kyse onkin siitä, että kuvittelemme hyvinvoinnin ikuisesti samanlaiseksi.
Pitkän aikavälin ongelmat toki tunnistetaan ja tunnustetaan. Niitä ei vain uskalleta lähteä ratkomaan, koska silloin jokin hyvinvointivaltion herkkä osanen saattaa romahtaa.
Mutta entä jos osaset ovatkin jo kuluneet?
Hitaasti tulee kuulemma hyvä, kiireessä vain kusipäisiä lapsia. Demokratiassa päätöksenteko ja isojen muutosten läpivienti on hidasta. On fiksua punnita vaihtoehtoja, kuulla tahoja ja rakentaa mieluummin toimivia systeemejä hätäilemättä kuin rikkinäisiä nopeasti.
Mutta vuosikymmenten aikana tulee vääjäämättä hetki, jolloin hitaus muuttuu saamattomuudeksi. Kunnes tuleekin yllättäen kiire.
Jahkailun aikana yhteiskunnan vanhat toimintatavat jatkavat rapistumistaan ja osoittautuvat yksilön kannalta käyttökelvottomiksi. Se on omiaan luomaan pahoinvointia, epävarmuutta ja eriarvoisuutta.
Hoitojonot pitenevät. Eläkejärjestelmä repii kuilua sukupolvien välille. Sosiaaliturvajärjestelmä ei tunnista työelämän muutosta.
Näin muutamia mainitakseni.
Eikä kukaan halua olla pahoinvoiva, epävarma tai eriarvoinen. Siksi hyvinvointiin tottuneilla on kiivas tarve pitää kiinni saavutetusta.
Toisin sanoen pitää yhteiskunta sellaisena kuin se jo on. Kunnes ulkoapäin tulee taas jokin tekijä, joka pakottaa muuttumaan.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka jahkailee yleensä siivoamisen kanssa.
Kolumnista voi keskustella 25.10. klo 23:een saakka.