Krimin valtauksesta 2014 lähtien demokraattisissa maissa on pohdittu kuumeisesti, mitä Venäjä lopulta haluaa, ja miksi se toimii niin kuin toimii? Usein arvuuttelu on keskittynyt presidentti Vladimir Putinin aivoituksiin. Ne ratkaisevat toki paljon, mutta diktaattorikin joutuu toimimaan valtajärjestelmänsä luonteen mukaan, ja se taas on rakentunut paljolti historian, kulttuurin ja kansallisen omakuvan varaan.
Puolustusvoimien komentaja, kenraali Timo Kivinen kommentoi STT:lle juhannuksena Venäjällä nähtyä lyhyttä vallankaappausyritystä näin: ”Sanoisin että johtopäätösten tekeminen Venäjän sisäisestä kehityksestä länsimaiseen ajattelulogiikkaan perustuen voi johtaa pahastikin harhaan.”
Lakia noudatetaan, kun se on vallanpitäjille sopivaa.
Kivinen viitannee siihen, että me hahmotamme yhteiskunnan toimivien instituutioiden kautta – eli valtio eri elimineen hoitaa hommansa lakien mukaan, ja näitä lakeja säätävät kansalaisten vapaasti valitsemat kansanedustajat. On siis olemassa säädettyjä tapoja tehdä päätöksiä ja viedä läpi prosesseja.
Mutta Venäjällä instituutiot eivät ole itsenäisiä. Lakia noudatetaan, kun se on vallanpitäjille sopivaa.
Venäjä on muuttunut viimeistään suurhyökkäyksen alettua selväpiirteiseksi personalistikseksi diktatuuriksi. Se tarkoittaa yhden ihmisen melkeinpä rajatonta valtaa ja hänen persoonallisten ominaisuuksiensa korostumista koko järjestelmän toimintatavoissa.
Venäjällä media on kirjaimellisesti valtamedia.
Me demokraattisen järjestelmän kasvatit ajattelemme tiedostamattomasti vallankäyttäjien vaihtuvan, jos linjanvedot eivät miellytä kansan enemmistöä. Putin on kuitenkin hallinnut vuosituhannen vaihteesta ja hallitsee niin kauan kuin haluaa tai pystyy. Kansanvalta, tai tuskin edes kansa, ei häntä kaada. Niin ei tee myöskään elinkeinoelämä, sillä sekin on alistettu poliittiselle vallalle.
Tämä ei toki tarkoita, etteikö kriisissä kyntävän Putinin valta voisi loppua vaikka huomenna, mutta se voi myös kestää myös ensi vuosikymmenelle.
Demokratioissa on totuttu myös siihen, että vapaa media seuraa poliitikkojen ja muiden valtaa käyttävien toimintaa ja puheita. Jos joku sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista, siitä nousee melu. Mielipidettään tai tulkintaansa äkkinäisesti vaihtavan uskottavuus rapisee.
Venäjällä media on kuitenkin kirjaimellisesti valtamedia. Sen tehtävänä on toistaa Kremlistä annetut viestit.
Kremlin totuudessa Venäjä rakastaa rauhaa.
Venäjällä valtiojohto voi luoda tarpeen tulleen itselleen käyttökelpoisia totuuksia tai muuttaa niitä. Tämä voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Suurhyökkäystä Ukrainaankin on perusteltu monin eri tavoin. Vallitseva todellisuus Venäjällä on varsin vapaasti vallanpitäjien muokattavissa.
Kremlin totuudessa Venäjä rakastaa rauhaa, jota moraalisesti rappeutunut länsi sotilaallisesti uhkaa. Kuvaan kuuluu myös historialla perusteltu ajatus Venäjän erityisasemasta pahan kukistajana.
Kansallisvaltion kasvatteina me ajattelemme kotimaamme rajoja pysyvinä asioina. Venäjä on kuitenkin monikansallinen imperiumi, jonka rajat ovat olleet historiassa jatkuvasti liikkeessä. Kun imperiumi on vahva, se laajenee ja heiketessään pienenee.
Neuvostoliiton romahdus oli venäläisen imperiumin syvin heikkouden hetki. Silloin sen vallan alta karkasivat – näennäisesti itsenäiset mutta Venäjän etupiiriin kuuluneet – alusmaat sekä myös suoraan Neuvostoliittoon aikanaan liitetyt valtiot alkaen Ukrainasta. Mutta Venäjällä on silti aina ajateltu, että sen imperiumiin kuuluvat lähtökohtaisesti sekä Valko-Venäjä että Ukraina.
Kreml ole mitenkään viitannut luopuneensa ajatuksesta laajentaa etupiiriään.
Nyt Putin haluaa palauttaa Venäjän imperiumin suuruutensa päiviin. Tähän liittyvät suora yritys alistaa Ukraina sotilaallisesti ja myös hyökkäystä ennen esitetyt vaatimukset Venäjän etupiirin laajentamiseksi sen naapurimaihin.
Myös Valko-Venäjän hiipivä miehitys on osa tätä prosessia. Vaikka suunnitelmat Ukrainassa ovat menneet pahasti pieleen, ei Kreml ole mitenkään viitannut luopuneensa ajatuksesta laajentaa etupiiriään.
Yksi viime aikoina paljon viljelty käsitys Venäjästä on se, ettei demokratia voi ikinä toimia siellä. Historiallisesti Venäjä jätti väliin valistuksen ajan ja kommunismin takia 1900-luvun demokratiakehityksen. 1990-luvulla maassa vallinnut ryöstökapitalismi saastutti demokratian sen aikakauden läpi kamppailleiden venäläisten silmissä.
Ehkä Venäjästä voi kuitenkin tulla demokratia – ei nopeasti eikä helposti, mutta ei sitä ole myöskään tuomittu ikuisesti olemaan heikkoudessaan väkivaltainen valtio omia kansalaisiaan ja muita kohtaan.
Siksi, yhtä paljon kuin on syytä kamppailla nykyisen Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan, on myös syytä tukea niitä ituja, joista voisi kasvaa vapaa ja demokraattinen Venäjä. Sellainen Venäjä olisi kaiken muun hyvän lisäksi paremmin ymmärrettävissä.
Janne Riiheläinen
Kirjoittaja jaksaa vielä heikosti toivoa, että voisi elinaikanaan kokea Pietarin maailmanmetropolin hehkun.
Kolumnista voi keskustella 18.7. kello 23.00 asti.