”Uusi aika on koittanut.” Näin julisti Britannian työväenpuolueen pääministeri Tony Blair voitonpuheessaan vuonna 1997. Historiallinen vaalivoitto katkaisi konservatiivien pitkän valtakauden. Blair nautti valtavaa suosiota kotimaassa ja kansainvälisesti. Hänen uskottiin uudistavan politiikkaa – auraavan kolmannen tien sosialismin ja kapitalismin väliin.
Mutta huuma vaihtui lopulta katkeraan pettymykseen. Blair vei Britannian veriseen Irakin sotaan, joka oikeutettiin valheellisilla väitteillä joukkotuhoaseista. Uuden sosiaalidemokratian lupaus hiipui sekin. 2000-luvun alun sosiaalidemokratia olikin asiantuntijavetoista ja vaihtoehdottomuutta tarjoilevaa politiikkaa.
Samoihin aikoihin jotkut muutkin eurooppalaiset sosiaalidemokraatit profiloituivat kyseenalaisesti. He näyttivät edistävän taloudellisia intressejään eettisen harkinnan kustannuksella.
Saksan Gerhard Schröder tunnetaan edelleenkin Putinin vahvana tukijana. Suomen pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) otti vastaan rahakkaan pestin Venäjän ja Saksan välisen kaasuputkihankkeen lobbarina.
Jo sata vuotta sitten ajateltiin, että edustuksellisen demokratian käyttäminen oman uran ponnahduslautana tuottaa kyynisyyttä politiikkaa kohtaan.
Politiikan teoreetikko Max Weber painotti jo sata vuotta sitten, että poliitikolla täytyy olla paitsi intohimoa ja karismaa, myös vahvaa eettistä vastuullisuutta. Weberille poliitikon pahin vihollinen oli poliitikko itse, sillä edustuksellisen demokratian käyttäminen henkilökohtaisen uran ponnahduslautana tuottaa kyynisyyttä politiikkaa kohtaan.
2000-luvun alkupuolella populistiset puolueet eri puolilla Eurooppaa onnistuivat sanoittamaan kansalaisten pettymystä vallassa oleviin poliitikkoihin. Populistit lupasivat ajaa työväen asiaa ja tiputtaa politiikan eliitin vallasta. Suomessakin sosiaalidemokraatit heräsivät vuoden 2011 eduskuntavaaleissa siihen, että osa heidän äänestäjiään oli siirtynyt perussuomalaisten kannattajiksi.
Sosiaalidemokraateille ennustettiin Suomessa suorastaan pysyvää romahdusta, mutta toisin kävi. Puolue voitti vuoden 2019 eduskuntavaalit.
Voittoa seurasi poikkeuksellinen ilmiö. Pääministeri Sanna Marinista (sd) tuli kansainvälinen poliitikkolupaus, jonka uskottiin vievän sosiaalidemokratian uudelle vuosikymmenelle entistä vahvempana aatteena.
Ja nyt, taas salamannopeasti kuva on ehtinyt jo muuttua. Marin on eronnut kansanedustajan tehtävästään ja pestautunut Irakin sodassa ryvettyneen Blairin nimeä kantavaan instituuttiin.
Vanha, kyyninen tulkinta vasemmistopoliitikoista, jotka unohtavat ideologiansa päästessään vallan kabinetteihin, on jälleen aktivoitunut. Marin esittelemässä sosiaalisessa mediassa luksuselämäänsä tarjoaa verratonta kuvastoa oikeistopopulisteille, jotka pyrkivät edelleen esittämään eliitin kansasta vieraantuneena klikkinä. Vasemmistopoliitikolle tarina tuntuu jopa tuomittavammalta kuin oikeistopoliitikon vastaava asetelma.
Nykyinen mediavälitteinen politiikka elää hyvin vahvasti näistä tarinoista, vaikka tekopyhyyteen ja itsekeskeisyyteen lankeava päättäjä oli politiikan tarinoiden arkkityyppejä jo Weberin aikoihin.
Yleensä poliitikot pyrkivät hallitsemaan julkisuuskuvaansa niin, ettei aineksia tällaiseen tarinaan pääsisi syntymään, Marin ei. Hän julkaisee sosiaalisen median tilillään kuvia itsestään lentämässä eri puolille maailmaa samalla, kun puhuu ilmastokriisin torjunnan tärkeydestä. Tällainen yksilökeskeisyyttä korostava kuvasto on, weberiläisittäin tulkittuna, omiaan lisäämään kyynisyyttä politiikan edustuksellisuutta kohtaan.
On hätkähdyttävää, että sekä Marinia arvosteleva että ihaileva tarina piirtää kyynistä kuvaa politiikasta.
Mutta tässä päivässä sen rinnalla elää toinenkin tulkinta. Sen mukaan Marin on poikkeuksellinen ilmiö menestyvää uraa tekevästä naisesta, joka onnistui jättämään taakseen politiikan naisvihamielisen ja myrkyllisen maailman.
On hätkähdyttävää, että molemmat tarinat, sekä Marinia arvosteleva että ihaileva, piirtävät kyynistä kuvaa edustuksellisesta demokratiasta: toisessa edustuksellisen demokratia näyttäytyy pelkkänä ponnahduslautana rahakkaampiin tehtäviin, toisessa taas vihamielisenä ja tunkkaisena ympäristönä.
Demokratia tarvitsee nyt kipeästi myös ihan uudenlaisen tarinan. Sellaisen, jossa poliitikot näyttäytyvät Weberin oppien mukaan politiikkaan intohimoisesti ja vastuullisesti sitoutuvina edustajina.
Näiden tarinoiden kertominen on vaikeaa, koska kyyninen luenta on niin houkuttelevaa. Siihen lankeavat kaikki: vallasta kilpailevat puolueet, media ja sosiaalista mediaa käyttävät kansalaiset.
Silti poliitikkojen kannattaa taistella kyynistä luentaa vastaan ja osoittaa toiminnallaan, mitä Weberin peräänkuuluttama kutsumus politiikkaan tarkoittaa.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, joka on kiinnostunut politiikan tarinallistamisesta ja tutkii ironian käyttöä politiikassa tulevassa tiedekirjassaan.