Suomen entinen pääministeri Sanna Marin kiertää maailmaa pitämässä puheita ja saa niistä ilmeisesti hyviä palkkioita.
Tämä on hieman hämmentävää. Pääministerinä Marin osoittautui taitavaksi esiintyjäksi, mutta on vaikea palauttaa mieleen mitään uutta tai omaperäistä, mitä hän olisi sanonut.
”Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin” oli nasevasti lohkaistu, mutta jonkun muun kuin pääministerin julkaisemana Instagram-tarinana se tuskin olisi jäänyt historiaan. Eikä se edes ollut pääministerin oma lohkaisu, vaan suora sitaatti Benjamin Peltosen kappaleesta.
Helsingin Sanomat arvioi Marinin ensiesiintymistä kansainvälisen puhujan uralla lokakuussa näin:
”Suomalaisen korviin hän ei todennut juuri mitään uutta tai erityisen kiinnostavaa.”
Onko Sanna Marin siis huono puhuja? Onko hän eksynyt väärälle uralle? Ei tietenkään.
Ihmiset eivät nimittäin halua kuulla mitään uutta. He haluavat vahvistusta omille näkemyksilleen. He eivät halua, että heidän maailmankuvaansa ravistetaan. Ja jos ravistetaankin, mitään pysyviä vaurioita maailmankuvaan ei saa jäädä.
Ne, jotka uskovat samoihin asioihin kuin Marin, kuuntelevat häntä mielellään.
Lukijat haluavat, että heitä paijataan.
Takavuosina kirjoitin kolumneja erääseen lehteen. Sain päätoimittajalta elämäni parhaan journalistisen opin. Hän sanoi näin:
”Lukijat eivät halua uutta tietoa. He haluavat, että heitä paijataan.”
Ymmärsin välittömästi, että olin väärässä paikassa tekemässä vääriä asioita. Siirryin syrjään ja annoin tilaa paijaavammille kirjoittajille.
Jos päätoimittajan taka-ajatuksena oli antaa minulle potkut, ne olivat Suomen tyylikkäimmät ja opettavaisimmat potkut.
Ulkopolitiikan ylivertainen taustavaikuttaja Jaakko Iloniemi erehtyi ehdolle Suomen ensimmäisissä europarlamenttivaaleissa. Hän oli nuorsuomalaisten kärkiehdokas, mutta ei tullut valituksi. Eniten ääniä saivat Paavo Väyrynen, Esko Seppänen ja Kirsi Piha.
Hannu Himanen kirjoittaa Iloniemen elämäkerrassa, että nipin napin rannalle jäänyt ehdokas teki vaalimenestyksestään lievästi katkeran analyysin. Iloniemen johtopäätös oli, että äänestäjät eivät halua lisää tietoa, vaan vahvistusta ennakkoluuloilleen.
Hyvin samansuuntainen analyysi kuin tuon edellä mainitun päätoimittajan. Iloniemi jatkoi pohdiskelujaan näin:
”Sillä, mitä sanot ei ole juuri mitään merkitystä. Sillä, miten sen sanot on paljon suurempi merkitys.”
Toinen ulkopolitiikan tuntija, tasavallan presidentin neuvonantajana ja kansainvälisten suhteiden professorina työskennellyt Hiski Haukkala kirjoitti muutama vuosi sitten teoksen nimeltä Suuren pelin paluu.
Kirjassaan hän mainitsee huomion, jonka teki jo varhain asiantuntijauransa alussa:
”Ihmiset pitivät asiantuntijana vain sellaista henkilöä, joka sanoi jotakin, jonka kaikki jo suurin piirtein tiesivät ja siten asiantuntijanäkemykseksi hyväksyivät. Jos puolestaan sanoit jotakin yllättävää, vaikutit nopeasti epäuskottavalta, olit suorastaan vaarassa menettää uskottavuutesi.”
Ei siis pidä harmistua, jos kuulee asiantuntijoiden jorisevan joutavuuksia. Sillä tavoin he vain pitävät asiantuntijan mainettaan yllä.
Uutiset ja uusi tieto ovat kaksi aivan eri asiaa.
Jos edellä siteeratut viisaat ovat oikeassa, uutismedian luulisi olevan pulassa. Kukaan kun ei halua ottaa vastaan uutta tietoa.
Median onneksi uutiset ja uusi tieto ovat kaksi aivan eri asiaa. Uutisten olennaisin tehtävä on kertoa, että mitään uutta ja yllättävää ei ole tapahtunut.
Jokainen sanomalehtien lukija tietää sen kokemuksen, kun vasta urheilusivujen tai televisio-ohjelmien kohdalla huomaa, että lukeekin vahingossa edellisen päivän lehteä.
Itse avasin ennen vanhaan television aina iltauutisten aikaan ja tokaisin, että katsotaanpas, onko Neuvostoliitto hyökännyt Suomeen. Ei koskaan ollut. En ikinä pettynyt tähän yllätyksettömyyteen, pikemminkin päinvastoin.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija.