Kun saavumme tutkija Outi Koskisen kanssa helsinkiläiseen lounasravintola Snyggiin, ensimmäisenä lounaslistalla on tarjolla riistapyörykät maustepippurikastikkeella ja valkosipuliperunoilla.
Me valitsemme kuitenkin toisin. Outi Koskinen ottaa juures-voipapukeiton, minä valitsen kurpitsarisoton vuohenjuustomoussella ja lehtikaalisipseillä.
Meille kasvislounas on vain yksi osa arkea, mutta monessa perheessä kasvissyöjä saattaa aiheuttaa ylimääräistä hampaiden kiristelyä.
Mikä on kun ei liharuoka maistu? Voiko muille kuitenkin tarjota lihaa?
Ja jos omalta lautaselta löytyy lihaa, kasvissyöjä saattaa tahtomattaan aiheuttaa omantunnontuskia muille syöjille.
Tälle ikävälle tyypille on keksitty jopa oma kutsumanimi: vegaaninen ilonpilaaja.
Ruoka ei ole vain vatsan täytettä
Lounassalaattia syödessämme Outi Koskinen kertoo vastikään valmistuneesta väitöskirjastaan. Koskinen tutki lihankulutusta ja siihen liittyviä ristiriitoja suomalaisten kuluttajien näkökulmasta.
Koskinen kertoo esimerkin: eräs hänen haastattelemansa perheenäiti halusi vähentää lihankulutusta ympäristösyistä. Perheessä on kaksi lasta, jotka ovat ruuan suhteen nirsoja. Heille äiti haluaisi tarjota sellaista ravintoa, josta lapset saavat kaikki kasvuun tarvittavat ainekset. Perheen isä puolestaan harrastaa kehonrakennusta, ja siinä jos missä proteiinin saanti on tärkeää.
– Siksi perheen äiti joutuu tekemään kompromisseja arjessa, eikä voi tehdä niin kasvispainotteista ruokaa kuin mitä haluaisi.
Kasvissyönti sopii myös kehonrakentajalle. Urheiluravitsemuksen asiantuntija Laura Mannerin mukaan edes huippu-urheilun ja kasvis- tai vegaaniruokavalion yhdistäminen ei ole mahdoton yhtälö, sillä kasviproteiinilla voi saada esimerkiksi yhtä hyvää lihasten kasvua ja kehittymistä kuin lihaproteiinilla.
Liharuualla osoitetaan huolenpitoa
Yhteiset ateriat ovat myös sosiaalisia tapahtumia. Ruualla osoitetaan kiintymystä ja välittämistä. Koskinen kutsuu tätä huolenpitoa hoivaksi.
Mutta perheenjäsenten ja ystävien lisäksi myös ympäristö tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa.
Ympäristön kannalta liharuoka on huono valinta. Eläinten tuotanto ruoaksi aiheuttaa ison osan maailman kasvihuonepäästöistä.
Suomalaiset tietävät, että lihansyöntiä kannattaisi vähentää, mutta silti joulukinkku, kalkkuna ja pääsiäislammas pannaan tarjolle, kun halutaan osoittaa rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Kasvisruuilla ei ole samanlaista jälkimakua.
– Liha on meidän kulttuurissamme keskeisessä roolissa. Mietitään vaikka isoäidin lihapullia: sehän on käsite, Koskinen muistuttaa.
Ilmiö ei ole vain suomalainen. Myös muissa kulttuureissa liharuualla on oma erityinen asemansa ruokapöydässä.
”Ei armeija kukkakaalipirtelöllä taistele”
On aika siirtyä pääruokaan.
Juures-papukeittoa lusikoidessaan Outi Koskinen sanoo, että jopa suomalaisten kansallinen identiteetti tuntuu olevan kiinni lihansyönnistä.
Muutama vuosi sitten nousi kohu, kun armeijassa alettiin tarjota kasvisruokaa kahtena päivänä viikossa.
Silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) oli huolissaan siitä, saavatko varusmiehet kaiken tarvitsemansa ravinnon, jos kasvisruokailujen määrää puolustusvoimissa lisätään.
– Mikään armeija ei taistele linssikeiton ja kukkakaalipirtelön voimalla, Niinistö jyrähti.
Ministerin kiukku laantui, kun Puolustusvoimien ruokahuollosta vastaava Leijona Catering julkaisi laskelmat, joiden mukaan varusmiehet saavat proteiinia enemmän kuin mitä ravitsemussuosituksissa suositellaan.
Koskisen mukaan kansallinen identiteetti näkyy myös siinä tavassa, jolla suomalaisesta lihasta puhutaan. Sen uskotaan olevan laadukkaampaa kuin muissa maissa tuotettu liha.
– Tutkimuksissa on todettu, että myös muissa maissa kotimaista lihaa pidetään parempana ulkomaiseen lihaan verrattuna, Koskinen muistuttaa.
Grillikautena mieskin kokkaa
Lounasaika on pian ohi, ja henkilökunta alkaa siivota ruokia pois. Saamme jälkiruokasmoothiet pöytiin tarjoiltuna. Grogilasin kokoisessa annoksessa on pinaattia ja ananasta.
Keskustelumme kääntyy kohti kesää ja tulevaa grillikautta.
Parin kuukauden päästä sosiaalinen media täyttyy valokuvista, joissa pihvit käristyvät parilalla. Jos kuvassa näkyy myös itse grillaaja, tämä on lähes poikkeuksetta miespuolinen.
Asetelma on tuttu Outi Koskiselle myös tutkimushaastatteluista. Grillausta pidetään maskuliinisena, miehekkäänä toimintana, ja sillä vaalitaan sukupuoli-identiteettiä.
– Vaikka nainen saattaa olla se joka pyörittää perheen ruokahuoltoa, grillaus onkin yhtäkkiä miehen tonttia.
Katso Puoli seiskan tv-juttu ruokaan liittyvistä mielikuvista.