25-vuotias suomalainen mies oli pohtinut itsensä tappamista kuukausia. Hän oli sanojensa mukaan ”terminaalisesti” masentunut.
Mies teki konkreettisen suunnitelman vuoden 2022 alussa. Päivämäärän ja tavankin hän oli päättänyt.
– 13.6. palaisin komeasti viikinkihautajaistyyliin auringonnousussa.
Sitten syttyi Ukrainan sota, ja itsemurhasuunnitelma vaihtui sotaan lähdön suunnittelemiseksi.
Koska miksipä ei, mies pohti: ei ollut mitään hävittävää.
Tästä lähin kutsumme häntä nimellä Eyugenero. Se ei ole hänen oikea nimensä – yksityisyytensä suojaamiseksi hän esiintyy tässä jutussa tunnistamattomana.
Armeija oli paratiisi
Koulussa Eyugenero ei ollut koskaan pärjännyt. Hän pelkäsi sosiaalisia tilanteita, eikä lukeminen maistunut.
Se johtui ehkä tarkkaavaisuushäiriöön viittaavista oireista. Tai siitä, että kotona oli lapsena vaikeaa.
Armeija hänelle sen sijaan sopi. Se oli ensimmäinen paikka, jossa oli yhteisö ja kavereita sekä selkeät säännöt ja ohjeet.
Kun olen omin avuin, hukun tähän maailmaan.
Sitten armeija loppui. Piti hakea opiskelemaan, ottaa elämä haltuun, löytää suunta.
– Kun olen omin avuin, hukun tähän maailmaan.
Eyugenero teki hanttihommia, mutta tarkkaavaisuusongelmien takia hän teki paljon virheitä. Ammattikorkeakouluun hän haki kaksi kertaa, eikä päässyt. Itsetunto oli nollissa.
Hän yritti saada neljän vuoden ajan ADHD-diagnoosia, eikä sekään onnistunut.
Päihteitä kului. Ainoa harrastus, mikä kiinnosti, oli ampuminen omilla aseilla. Kiipeilykin kiinnosti, ja sen parissa olisi ehkä tavannut ihmisiä, mutta samalla koko homma pelotti. Torjutuksi tuleminen kauhistutti.
Hän odotti kertausharjoituskutsua armeijasta. Kirjettä ei koskaan tullut.
– Olin kuulemma ainoa koko pataljoonasta, joka ei saanut kutsua. Se meni tosi pahasti ihon alle. Tuli sellainen olo, että en kelvannut sinnekään.
Syrjäytyminen on kirjoitettu järjestelmään
Jos googlaa sanat ”nuorten miesten syrjäytyminen”, saa valtavan määrän tuloksia lukuisista eri lähteistä.
Puhutaan NEET-nuorista. Se on lyhenne sanoista Not in Education, Employment or Training.
Eyugeneron mielestään ongelma on järjestelmän tasolla. Malli, jossa yhteiskunnassa pitäisi elää, ei sopinut hänelle.
Niinhän yhteiskunta toimii: aina on ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät sopeudu odotuksiin ja toimintatapoihin, joihin suurin osa sopeutuu.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan syrjäytymiseen vaikuttaa kokemus siitä, että ei ole osallinen mihinkään – ei ole kenellekään kukaan eikä millekään mitään.
Se voi olla ahdistava, nöyryyttävä ja pelottava paikka olla. Kuten Eyugenero sanoo:
– Kai minä pelkäsin elää niin paljon, että oli helpompaa tappaa itsensä.
Kunnes eteen tupsahti toinen vaihtoehto, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Eyugenero ajatteli, että sota voisi tuoda hänen elämäänsä merkitystä. Helppoakin sotaan lähtö oli – ohjeet löytyivät netistä.
– Vieraaseen maahan sotimaan lähteminen oli paljon helpompaa kuin saada ADHD-diagnoosi. Vieraaseen maahan sotimaan lähteminen oli helpompaa kuin päästä kouluun.
Sodassa saattoi kuulua johonkin
Eyugenero möi vähän omaisuutensa, osti varusteita ja lensi Varsovaan, josta otti bussin Puolaan ja ylitti rajan Ukrainaan 4.4.2022.
Eyugenero ei ollut ainoa vapaaehtoissotilas, jolla oli syrjäytymistausta.
– Yhdellä parhaista kavereistani – hän kaatui – oli ranteet ihan viilloilla aiemmasta elämästään. Mutta siellä sodassa hän oli kotonaan. Siellä meillä oli tehtävä.
Yhteenkuuluvuudentunteen vuoksi Eyugenero olisi ollut valmis riskeeraamaan henkensä. Tästä hyvä esimerkki on Javorivin ohjusisku.
Puolan rajalla olevaan Ukrainan tukikohtaan rymisi risteilyohjuksia maaliskuussa 2022. Paikalla oli Eyugeneron mukaan parikymmentä suomalaista. Huonolla tuurilla jokainen olisi kuollut.
– Harmittaa, etten ollut silloin siellä, koska se oli kohokohta koko vitun sodassa. Siitä ne suomalaiset puhuivat jatkuvasti. Se oli heidän yhteinen traumansa. Minä en ollut osa sitä, ja siksi en mielestäni päässyt täysin integroitumaan siihen porukkaan.
”Vittu että oli siistiä”
Eyugenero kertoo, että hän oli sodassa onnellisempi kuin koskaan. Ensimmäisen 48 tunnin jälkeen ei ahdistanut eikä masentanut enää yhtään.
– Koska kuuluin johonkin.
Kuolema ei pelottanut, ei sitä ehtinyt taistelutilanteissa pohtia.
– Kun tankki tuli vastaan, olin vaan, että nyt voi lähteä henki, mutta ei sitä siinä hetkessä sisäistänyt.
Lopulta taistelua oli tosi vähän – Eyugenero näki venäläisen kaksi kertaa. Pääasiassa heitettiin läppää ja hölmöiltiin.
Lomilla oli mukavaa, koska sotilaat tienasivat lähes 3 000 euroa kuussa. Mitään kuluja ei puhelinlaskua lukuun ottamatta ollut, ja Ukraina oli halpa maa.
– Suomessa olin ollut köyhä. Ukrainassa syötiin lomilla ravintoloissa mitä haluttiin ja juotiin mitä haluttiin. Ostettiin kaupasta niin paljon herkkuja kuin jaksettiin kantaa. Vittu että oli siistiä.
Sodan nurjat puolet
Itse sotiminen oli löyhästi organisoitua, sekavaa ja leväperäistä, Eyugenero kertoo.
Usein oli tylsää. Vartiovuoroissa tapitettiin pysähtynyttä maisemaa. Välillä oli ajanjaksoja, kun tykkitulta tuli jatkuvalla syötöllä, ja silloin oli vaikeaa nukkua.
Yksi asia Euygeneron mieleen on jäänyt kummittelemaan. Hän näkee siinä symboliikkaa, joka liittyy sotaan – tai ehkä koko yhteiskuntaan.
Oli kuuma päivä, ja leiriin saapui humanitaarista apua siviileille jakava porukka. Pakettiautosta nousi myös kuvaustiimi, joka taltioi kaiken.
Hymyiltiin, käteltiin, jaettiin ruokaa.
Pakettiauton alle oli mennyt koira. Se oli piilossa kuumalta auringolta. Kun pakettiauto lähti jatkamaan matkaa, se ajoi koiran päältä.
– Ne pakettiautossa katsoi vaan peilistä, kun huomasivat, että ne oli ajaneet jonkun päälle. Ja ne jatkoivat vaan matkaa. Se koira oli ihan paskana, ja meidän lääkintämies meni lopettamaan sen koiran. Ne katsoi peileistä, kun me siivottiin niiden jäljet.
Kaverit kaatuivat
Eyugenero oli Ukrainassa yhteensä 233 päivää. Loppuvaiheessa hän oli ahdistunut ja väsynyt. Hyvät kaverit olivat kaatuneet, ja jäljellä olevat ihmiset olivat pääosin ikävää sakkia.
– Huru-ukkoja ja osin täysiä psykopaatteja, joille ei missään nimessä pitäisi antaa ladattua asetta käteen. Loppuvaiheessa oma komppania vitutti enemmän kuin venäläiset.
Marraskuussa 2022 Eyugero makasi hotellihuoneessa lomilla. Hän kuunteli, kuinka hälytyssireenit ulvovat Kiovassa ja toivoi, että hänen niskaansa pudotettaisiin pommi.
Hän oli saanut tarpeekseen.
Hän lähti kotiin.
”Sain sen, mitä menin hakemaan”
Tapaamme Eyugeneron kanssa huoltoasemalla. Hän on puhelias kaveri, joka antaa itsestään vähän hötkyilevän mutta sivistyneen vaikutelman.
Lähimuisti pätkii välillä ja katsekontakti ei säily kauaa. Tarinat rönsyilevät, mutta hän kertoo ne seikkaperäisesti. Hän ilmaisee itseään hyvin.
Nyt minä olen jotain. Olen kiinnostava, ja ainoa syy tähän on se, että olin Ukrainassa sotimassa.
Euygenero sanoo, että hänellä menee nyt hyvin. Hän on selvinnyt PTSD-oireista, joita koki joitain kuukausia sodan jälkeen Suomessa.
Painajaisia ei kuulemma enää pahemmin ole.
– Ja ennen kuin kysyt: en tappanut ketään siellä. Joidenkin idioottien mielestä se oli hukkareissu, kun en edes päässyt ”lihan makuun”. Mutta en minä sinne mennyt siksi, että olisin päässyt tappamaan jonkun.
Sotilaspsykologian dosentti Petteri Simolan mukaan mielen ongelmat eivät todennäköisesti ratkea sotaan lähtemällä. Päin vastoin, sota voi pahentaa tilannetta.
Eyugenero kokee toisin. Hän meni sotaan saadakseen merkitystä elämälleen. Ja hän sanoo, että sen hän sodasta sai: Nyt tulossa on kirja. Hänellä on tyttöystävä. Hänellä on omanarvontuntoa.
– Nyt minä olen jotain. Olen kiinnostava, ja ainoa syy tähän on se, että olin Ukrainassa sotimassa. Nyt minulla on ainutlaatuinen side muihin, jotka ovat olleet siellä.
Eyugenero miettii hetken.
– Tuntuuhan se vähän vaikealta niellä: miljoonien ihmisten kärsimys piti minut hengissä. Mutta niin se vaan on. Sinne meno oli minulle tapa selviytyä elämässä.
Ukrainan puolustajat -sarjassa Eyugenero ja kaksi muuta suomalaista vapaaehtoissotilasta kertoo, miksi he lähtivät sotaan. Heidän itsensä kuvaama materiaali näyttää, mitä eturintamalla oikeasti tapahtuu.