Istuin muutama viikko sitten taksissa hermostuneena. Mietin, millaista on pelätä jatkuvasti arkisissa tilanteissa. Näin kyytisovelluksesta, että kuskin nimi oli tutun kuuloinen. Hän voisi tuntea jonkun suvustani.
Vaikka olen kykenevä aikuinen, jolla on työ ja tietämystä omista oikeuksistaan, pieni tyttö sisälläni jähmettyi pelosta.
Riuhtaisin käteni irti kumppanini otteesta ja käänsin kasvoni ikkunaan päin. Pienensin itseäni. Kumppanini ei yllättynyt. Hän on tietoinen näkymättömästä ilmiöstä elämässäni. Minulle tuntemattomat ihmiset kontrolloivat yhä arkeani tuhansien kilometrien päästä.
Pakottava kontrolli on Suomessakin esiintyvä kunniaväkivallan muoto. Se on henkistä väkivaltaa, jolla alistetaan tietynlaiseen käyttäytymiseen. Se kohdistuu etenkin tyttöihin, naisiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, sekä uskon- tai muista yhteisöistä irtaantuviin.
Pakottavalla kontrollilla kajotaan yksilön valinnanvapauteen. Siihen, mitä saa tehdä ja minkä tekemisestä voidaan rankaista. Esimerkiksi saako käydä tiloissa, joissa on muuta sukupuolta olevia. Tai millaisilla ihmisillä, viihteellä tai pukeutumisella katsotaan olevan huonoa vaikutusta hallittavaan.
Kontrollilla hallitaan arjen yksityiskohtien lisäksi ajattelutapoja. Ympäristön painostus voi vaikuttaa siihen, mitä ihminen luulee haluavansa. Toisenlaiselle olemiselle ei ole vaihtoehtoa. Lapsilla ei aina ole tietoa paremmasta, eikä mahdollisuutta irtautua. Kielletystä kantaa syyllisyyttä, vielä pitkään ympäristöstä irtaantumisen jälkeenkin.
Valitettavasti liian usein, kontrollia ei tunnisteta. Näin kävi minullekin.
Suojellakseen lapsia jokaisen vastuullisen aikuisen tulisi oppia tunnistamaan tilanne. Valitettavasti liian usein, kontrollia ei tunnisteta. Näin kävi minullekin.
Ymmärsin hiljattain, että häpeä, jota olen kantanut kokemastani, ei koske vain kokemuksiani.
Se koskee ympäristön hiljaisuutta. Kun selitän ilmiön vaaroja näennäisesti valveutuneille ihmisille, he muistuttavat varovaisuudesta uskontojen tai kulttuurien yleistämisessä.
Mutta silläkin on merkitystä, kenen kustannuksella ollaan varovaisia.
Näen valkoisen feminismin etuoikeutettuna ilmiönä. Se ei ota riittävästi huomioon rodullistamista, luokkaeroja tai intersektionaalisia identiteettejä.
Jotkut jopa pohtivat voisiko feminismi-sanasta luopua, kun naisilla asiat alkavat kuulemma olla paremmin kuin osalla miehistä. Vähintäänkin, termiä tulisi joidenkin mielestä rajata.
Feminismin edistyminen on suhteellista. Kun 2000-luvun alussa käytiin keskustelua siitä onko feminismi jo saavuttanut tavoitteensa, elin 5-vuotiaan tytön arkea pakottavan kontrollin ympäröimänä.
Eräänlainen suvaitsevaisuuden vääristymä on eristänyt minut ja kaltaiseni omaan taisteluumme, jota käymme turvallisuutemme uhalla olemattomilla resursseilla.
Valitettavasti monen uus-suomalaisen arki on yhä näkymätöntä valtaväestölle.
Eräänlainen suvaitsevaisuuden vääristymä on eristänyt minut ja kaltaiseni omaan taisteluumme, jota käymme turvallisuutemme uhalla olemattomilla resursseilla.
Ajattelen, että hyvää tarkoittavat ihmiset mahdollistivat lapsuudessa kokemani väkivallan. He näkivät pakottavan kontrollin vain tiukkana kasvatuksena, eivätkä uskaltaneet puuttua.
Samankaltainen asenne on läsnä tämän päivän keskusteluissa, joissa jätetään vaikeimmat asiat sanomatta.
Olen onnekas, sillä olen vastikään löytänyt vahvoja naisia, joille hiljaisuus on riittänyt. Me emme ole enää yksin kipumme kanssa. Kunniaväkivallasta puhutaan ja kirjoitetaan, sitä tutkitaan ja näytellään jopa kansallisteatterin lavalla.
Tämä antaa toivoa, että maamme vähemmistöyhteisöjen sisäisistä epäkohdista uskalletaan käydä vaikeitakin keskusteluja.
Se, että pelottaa mokata, ei ole syy olla yrittämättä. Ei silloin, kun lopputulemana on ulkomaille tai yhteiskunnan ulkopuolelle kadonneita lapsia ja nuoria. Itsetuhoisia tai muutoin hengenvaarassa olevia ihmisiä, jotka tarvitsisivat apuamme.
Kunniaväkivalta yleistyy Suomessa ja ottaa digitalisaation myötä uusia muotoja.
Vastaan nyt kysymykseen, jota moni ei uskalla edes kysyä. Ei ole rasistista tai syrjivää kritisoida epäkohtia eri uskonnoissa, kulttuureissa tai yhteisöissä. Toki jos teet sen rasistisella tavalla tai agendalla, se on rasismia.
Ihmisoikeudet ovat risteävä todellisuus. Epäilyksen hetkellä voi nojata niihin rohkeisiin ääniin, jotka pyytävät puuttumaan kunniaväkivaltaan ja ovat silti osa yhteisöjä, joita kritisoivat.
Hyvää ja pahaa voi olla olemassa samassa paikassa samanaikaisesti. Voimme puolustaa vähemmistöjen lisäksi myös vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä yksilöinä.
Kunniaväkivalta yleistyy Suomessa ja ottaa digitalisaation myötä uusia muotoja. Yksikin sille menetetty elämä on yksi liikaa. Minä selvisin, joku muu ei välttämättä selviä.
Amani Al-mehsen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteilijä, ihmisoikeusasiantuntija ja ruskea feministi, joka uskoo rakentavan keskustelun voimaan.