Monet kristityt kantavat kaulassaan ristiä, jotkut merkitsevät autonsa kalasymbolilla. Vaikka korut ja autot ovat henkilökohtaisen aluetta, on tietoinen valinta viestiä omasta uskonnostaan kaikille, joita tapaa, jopa tuntemattomille.
Vietin viikonlopun hiljaisuuden retriitissä Enonkosken luterilaisessa luostarissa, joten minulla oli aikaa tutkiskella, mitä mielikuvia ja muistoja ristisymboli minussa herättää. Hiljaisuuden retriitti on sillä tavalla erikoinen sosiaalinen tilanne, että siellä sanat eivät yhdistä eivätkä erota ihmisiä.
Tiedämme toisistamme viikonlopun yhdessäolon jälkeen lähinnä sen, minkä väriset villasukat kenelläkin oli, emme siis, mitä itse kukin ajattelee uskosta tai mitä pitää siinä tärkeänä.
Risti on pitkään merkinnyt minulle tarkoituksellista ulossulkemista ja perheeni arvojen väheksymistä.
Olen kasvanut uskonnottomassa perheessä Savossa ja kohdannut kouluaikoina paljon sellaista syrjintää, jota ei toivoakseni enää uskonnoton lapsi kohtaa Suomessa. Risti on pitkään merkinnyt minulle tarkoituksellista ulossulkemista ja perheeni arvojen väheksymistä.
Takavuosina kuuli jopa pappien suusta, että ihminen, joka ei ole kristitty, on kokonaan vailla arvoja. Sitä aikaa kutsutaan yhtenäiskulttuuriksi, vaikka meitä vähemmistöläisiä oli myös silloin. Erona oli vain, että ei olisi saanut olla.
Kasvoin aikuiseksi, löysin vaimon ja saimme lapsia. Ne, jotka kovaäänisimmin julistivat olevansa kristittyjä, sanoivat, että rakkautemme on syntiä eikä lapsiamme pitäisi olla olemassa.
Heille nousi vastavoima omasta porukasta. Yhä useampi kristitty, kenties jopa enemmistö on sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole synti ja että kaikki lapset ovat Jumalan lapsia.
Omat ennakkoluuloni saavat minut miettimään, onko toisella puhtaat jauhot pussissaan.
Silti yhä vain kun näen ristin kaulassa lääkärillä, opettajalla tai kenellä vain, mietin ensimmäisenä, hyväksyykö hän minut ja perheeni sellaisena kuin me olemme.
Vika on tietenkin minun. Omat ennakkoluuloni saavat minut miettimään, onko toisella puhtaat jauhot pussissaan. Risti ei tietenkään merkitse tuomitsemista. Sehän merkitsee rakkautta, vapautta, armoa ja mitä syvällisintä samanarvoisuutta.
Jeesuksen keskeisin oppi oli, että mitkään ihmisten keksimät arvoasetelmat eivät päde – ei vauraus, maine tai asema yhteisössä. Jokainen on yhtä arvokas.
Ristin pitäisi siis olla merkki turvallisesta tilasta. Ikävä kyllä monet haavoitetut eivät koe sitä sellaiseksi.
Meitä varten voi laittaa esille merkin, jonka mukaan ”tämä on turvallisempi tila”, safer space. Kun näen sellaisen lääkärin huoneessa, tunnen oikeasti oloni turvallisemmaksi. Uskon, että saan hoitoa siihen vaivaan, jonka vuoksi tulin, eikä epikriisi ala esimerkiksi: ”Potilas on toisen naisen kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävä 28-vuotias nainen.” (Ei, lesboilu ei aiheuta raskausmyrkytystä.)
Turvallisen tilan vaateille naureskellaan, ja kieltämättä minustakin ollaan aika pitkällä, kun turvallisesta tilasta on tullut turvallisempi tila – suomi ei täysin taivu Amerikan-keksintöihin. Ja saahan sitä nauraa; nauru on iloinen juttu.
On niistä merkeistä silti turvaa niille, jotka joutuvat toistuvasti olemaan varuillaan. Etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Ja etenkin kirkossa.
Onko risti merkki siitä, että kaikki saavat tulla?
Kirkolliskokouksessa päätetään tänä vuonna, millainen on kirkon käsitys avioliitosta. Itse kannatan piispojen esitystä, jonka mukaan papit voisivat pitää omat näkemyksensä mutta kirkkoherralla olisi vastuu varmistaa, että kaikki halukkaat vihitään. Mutta kirkolliskokous tekee samalla päätöksen myös siitä, onko kirkko turvallinen tila.
Onko risti merkki siitä, että kaikki saavat tulla? Kuvaako se tässä maailmassa ahdasmielisyyttä ja ihmisten keskinäistä tuomitsemista? Vai onko se merkki siitä, että täällä vallitsee rauha ja keskinäinen kunnioitus?
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja ja vapaa kirjoittaja.