Coldplayn ensikohtaaminen suomalaisyleisön kanssa lauantaina Helsingin Olympiastadionilla oli samaan aikaan lämminhenkinen ja riemukas. Illan aikana kuultiin herkkää yhteislaulantaa ja nähtiin riehakasta tanssimista.
Laulaja Chris Martin pahoitteli keikan alkupuolella sitä, että yhtye nähdään Suomessa vasta 27 vuoden odotuksen jälkeen.
Hän sanoi haluavansa aina sanoa yleisölle jotain heidän omalla kielellään, mutta koska suomi on niin vaikea kieli, tänne tuleminen on kestänyt. Tämän jälkeen Martin tavasi lapulta takellellen muutamia suomenkielisiä lauseita kuten: ”Olemme niin iloisia ollessamme täällä Suomessa.”
Coldplay soitti reilut pari tuntia kestäneen konsertin aikana kavalkadin tunnetuimpia hittejään ja mausteena muutaman vähemmälle huomiolle jääneen biisin.
Bändi soittaa varmasti, mikä ei yllätä tuolla kokemuksella ja parisen vuotta kestäneen kiertueen jälkeen. Tosin muutaman kappaleen, kuten Clocksin, kohdalla tuntui, että yhtye on töissä ja katsoo kelloa, milloin työaika päättyy. Ehkäpä heillekin tulee joistain kappaleista ajoittain pakkopullaa.
Parhaita hetkiä olivatkin ne, kun Coldplay soitti muutaman rauhallisemman kappaleen tiiviimmin yhdessä ja keskittyen tai kun se revitteli rockimpia kappaleita kunnolla.
Chris Martin laulaa vahvasti tulkiten, ja hänen falsettiäänensäkin on pysynyt yllättävän kirkkaana. Laulaja on herkistelyn ohessa myös showmies. Hän osaa hauskuuttaa yleisöä spontaanisti vaikka laulamalla keksittyjä värssyjä yleisöstä randomisti kuviin bongatuista ihmisistä.
Valorannekkeet loivat tunnelmaa
Konsertin parasta antia on kuitenkin sen visuaalisuus. Sen suunnittelijoille lähtee täydet pisteet.
Jokaiselle katsojalle jaettavat valorannekkeet ovat nerokas keksintö. Koko stadionin kattava valomeri on lumoavaa katsottavaa, ja värejä vaihtamalla päästään yllättävän helposti tunnelmasta toiseen.
Silloinkin kun ei jaksa katsoa melko eleettömästi soittavaa bändiä, voi tarkkailla yleisöä ja valoja. Ja katsojille itselleen tulee tunne, että on itse mukana konsertin tekemisessä.
Kun valomereen lisätään yleisössä pomppivat jättipallot sekä yllättävät konfettisateet ja ilotulitteet, konsertti on kuin luotu Instagram-aikaan.
Mausteena muutamia erikoisuuksia
Konsertissa oli myös muutamia erikoisia piirteitä. Kun yleisö luuli, että keikka alkaa, heille näytettiinkin opetusmainen video ympäristöystävällisyydestä. Välillä meno oli taas kuin kirkossa. Kun yleisö oli jorannut kappaletta seisaaltaan, Martin sanoi kuin pappi, että nyt saa taas istua.
Keikan päätyttyä screeneillä pyörivät lopputekstit konsertin tekijöistä kuin tv-sarjoissa tai elokuvissa. Toki huomaavaista kaikkia työntekijöitä kohtaan, mutta ei tällaista usein konserteissa näe.
Konsertin aikana tajusin myös sen, miksi Coldplayta on myös niin helppo vihata. Miten rockbändi voikaan olla niin positiivinen ja koko maailmaa syleilevä? Keikalla julistettiin rauhan ja rakkauden sanomaa siinä määrin, että kunnon rockpuritanistia yököttäisi.
Mutta Helsingissä yleisö otti tämän kaiken avosylin vastaan. He olivat tulleet stadionille näkemään lempiyhtyeensä ja kokemaan yhteisöllisen hetken.
Itseäni alemmalla penkkirivillä oli parikymppisten nuorten miesten kaveriporukka, joka otti aina välillä toisiaan kaulasta kiinni ja hoilasi antaumuksella suosikkikappaleitaan. Siinä taisi kiteytyä Coldplayn taika.
Yleisö odotti innolla Coldplayn keikan alkamista lauantaina Helsingin Olympiastadionilla: