Mittavan uran sekä jalkapalloilijana että valmentajana tehneen Mixu Paatelaisen elämäkerta The Fighting Big Finn (Taisteleva iso suomalainen, kirj. Jukka Lyytinen, kust. Tammi) ilmestyy tiistaina 27. elokuuta. Kun kyse on vuonna 1987 Suomesta lähteneestä kuningaspelin ammattilaisesta, kirja on suurin osin jopa arkeologinen tutkimusmatka siihen, miten niin sanottu ihmislähtöinen valmennustapa ei ollut vielä aivan ehtinyt rantautua Skotlantiin, kun Paatelainen sinne Valkeakoskelta saapui.
Muutamat kuvaukset valmennustilanteista ovat vuoden 2024 lasein ja ihmiskäsityksin hyytäviä, mutta Paatelaisesta ei kovien kansien välissäkään kuoriudu maailman kovuutta itkevän ihmistyypin edustaja. Jopa Pariisin olympiakylän helvetillisestä painekattilasta hän ehkä olisi selviytynyt ahdistumatta perin juurin. The Fighting Big Finn on pitkälti selviytyjäelämäkerta.
Paatelaisen potkut A-maajoukkueen päävalmentajan työstä – ja jo potkuihin johtanut prosessi – saivat vuonna 2015 aivan poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Siihen vaikutti myös potkujen kohteen isku iskusta -tyyli median piinapenkissä.
Olihan siirrytty aikakauteen, jona oma A-maajoukkue alkoi merkitä suomalaisille paljon eikä peleihin enää ensisijaisesti tultu katsomaan nimekkäitä vastustajia.
Potkujen historiaa
Vaikka A-maajoukkuehistorian nimekkäimmän kotimaisen päävalmentajan lähtöpassit näyttivät poikkeuksellisen rujoilta, 2007 Huuhjajiksi nimetyn instituution lähihistoria on ennen kaikkea valmentajapotkujen historiaa. Paatelainen oli vain osa onnetonta jatkumoa.
Martti Kuusela lähti 1987 Palloliitosta ilmeisesti enemmän tai vähemmän hyvässä hengessä; tästä löytyy erilaisia näkemyksiä. Jukka Vakkila sai potkut, Tommy Lindholm erosi ennen kuin olisi saanut potkut, jatkohaluinen Richard Möller-Nielsen pantiin penkkaan vasten tahtoaan, Antti Muurinen sai potkut, samoin Stuart Baxter ja ennen kaikkea Hans Backe.
Jukka Ikäläinen, Jyrki Heliskoski ja Olli Huttunen toimivat vain lyhyen ajan väliaikaisvetureina.
Ennen Markku Kanervaa säännön vahvistava poikkeus oli Roy Hodgson, joka lähti, vaikka Palloliiton iskukyvylle mottipäistäkin jatkotarjousta lyötiin tiskiin.
Jo kansainvälisesti erittäin meritoitunut Hodgson kävi Suomessa palauttamassa sivuraiteelle ajautuneen valmennusuransa luotijunien kiskoille. Siihen riitti se, että hän vei Suomen tuolloin erinomaisen pelaajamateriaalin maalin päähän EM-kisoista.
Paatelaisen arvostusta kahdet epäonnistuneet arvokisakarsinnat päävalmentajana taas eivät hänen pitkäaikaisessa kotimaassaan Skotlannissa syöneet, sillä Suomen menestyminen ei ollut eikä ole odotusarvo niin sanotussa suuressa jalkapallomaailmassa.
Täysin kohtuutonta
Kun vertaa Palloliiton ehdotonta tavoitetta vuoden 2016 EM-kisapaikasta ja Paatelaisen käsissä ollutta pelaajamateriaalia, ymmärtää työnantajan tehtävänannon täydellisen kohtuuttomuuden. Kun Paatelainen vielä peluutti tällä materiaalilla teknisesti, taktisesti ja ajankäytöllisesti vaativaa 4-3-2-1-muotoa, lopputulos oli looginen.
Tätä suomalaispelaajien kyvyille optimistista kenttäjärjestystä alettiin kutsua sanalla, josta Paatelaisen aika parhaiten muistetaan: joulukuusi. Käsitteestä tuli onnettomien tulosten kautta vitsi, jolla Paatelaista lyötiin kuin vierasta sikaa.
Hänestä tuli joulukuusi, johon työnantaja unohti hankkia koristeet.
Miten totaaliseksi pilvilinnaksi osoittautunut vuoden 2016 EM-tavoite sitten palveli päävalmentaja Markku Kanervaa? Kun näkee apuvalmentajana vierestä, miten kansainvälisesti välttävällä materiaalilla peluutetaan liian optimistista jalkapalloa, vain tyhmä yrittäisi samaa uudelleen.
Kanerva teetti vuoden 2021 EM-kisoihin menneellä, Paatelaisen ajanjaksoa paljon paremmalla joukkueellaan visusti vain pelaajien taito- ja muun osaamistason raameissa olleita asioita.