Emmi Tuimala oli yksinäinen lapsi.
Pahinta olivat koulun liikuntatunnit, kun kapteenit huusivat omat joukkueensa. Tuimala valittiin aina viimeisenä – myös koripallossa, jossa hän oli mielestään erityisen hyvä.
Perusluonteeltaan iloinen ja ulospäinsuuntautunut Tuimala oli tottunut kannustamaan koulukavereitaan, mutta ei saanut vastakaikua.
– En muista sellaista hetkeä, että joku olisi vapaaehtoisesti hakeutunut mun seuraan.
Koulukiusaaminen sai Tuimalan vetäytymään kuoreensa ja hän alkoi uskoa olevansa jollain tapaa viallinen. Kun runot ja kännykät vietiin kerta toisensa jälkeen kädestä, Tuimala lamaantui. Onneksi oli yksi ystävä, joka puolusti ja haki Tuimalan tavarat aina takaisin.
Vieläkään Tuimala ei tiedä, miksi hän ei kelvannut silloin, kun olisi ollut tärkeää kuulua joukkoon.
– Aloin puhua itselleni inhottavasti ja uskoa, että olin ruma ja oksettava. Pelkäsin, etten koskaan tule saamaan kavereita tai vaikka kumppania.
Irti haitallisista ihmissuhteista
Tuimala alkoi hakea kavereita netistä.
– Olin valmis päästämään elämääni melkein kenet vaan. Sinisilmäisenä annoin muiden kohdella itseäni huonosti. Olin niin tottunut rumaan kohteluun, että se tuntui normaalilta.
Vuosia myöhemmin Tuimala ymmärsi, että ovet olivat jääneet auki liian pitkäksi aikaa. Elämässä oli yhtäkkiä liikaa ihmisiä.
Muiden miellyttämiseen tottunut Tuimala ei osannut asettaa rajoja ja tunsi jatkuvaa syyllisyyttä.
– Lopulta päätin, että nyt riittää. Mun ei tarvitse olla kaikkea kaikille.
Tuimalan merkittävin hyvinvointiteko on ollut karsia elämästä kaikki epäterveet ihmissuhteet ja keskittyä niihin, jotka tekevät hyvää.
– Multa ei löydy enää toksisia ihmisiä lähipiiristä, ja se on radikaalisti parantanut elämänlaatua.
Pelaamisesta helpotusta pakko-oireisiin
Tuimala striimaa kahdesti viikossa Ylen uudella Luuttiklubi-pelikanavalla. Lisäksi emmi_hakkaa_pleikkaa-käyttäjänimellä on oma kanava Twitch-palvelussa ja aktiivinen yhteisö Discord-palvelimella.
Vaikka Tuimalan striimeissä jutellaan mukavia ja heitetään läppää, niissä puhutaan myös mielenterveydestä.
Tuimalalla on diagnosoitu OCD eli pakko-oireinen häiriö sekä yleistynyt ahdistushäiriö.
OCD ilmenee hänellä erityisesti terveyteen liittyvinä huolina ja kontaminaatiopelkona – tutummin bakteerikammona. Pahana päivänä ahdistaa kaikki, mihin on koskenut, ja käsidesiä kuluu paljon.
Tuimala sai diagnoosin yläkoulussa. Silloin käsiä piti pestä niin usein, että ne olivat verillä.
– Joskus en uskaltanut edes kutsua kavereita kotiin. Ahdisti, jos joku istui sohvallani ulkovaatteissa – samoissa, jotka olivat hetkeä ennen olleet bussin penkillä.
Kun oireet yltyvät pahoiksi, Tuimalan kurkkua kuristaa, sydän hakkaa ja kylmä hiki hiipii käsiin.
Pakkoajatukset voivat edetä fyysiseksi ahdistukseksi, ja viimeistään silloin ajatuskierre on pakko katkaista. Aivoja stimuloivaan videopeliin keskittyminen helpottaa oloa.
– Vaikka ahdistus palaisi myöhemmin, aivot ovat saaneet välissä happea.
Nettiyhteisö voi olla turvallinen tapa sosialisoida
Ystävien tapaaminen on aistiyliherkälle Tuimalalle usein kuormittavaa. Kahviloissa on ääniä, valoja ja muita aistiärsykkeitä, jotka aiheuttavat helposti migreenin. Siirtyminen bussilla paikasta toiseen on meluisaa ja ahdistavaa.
Pelaaminen on Tuimalalle erityisesti sosiaalinen teko – sen avulla voi pitää yhteyttä moniin kavereihin kerralla.
– Se on vähän kuin menisi kaverin kanssa kahvilaan, mutta meneekin sen kanssa peliservulle. Siitä voi ottaa tauon ja vetäytyä oman kodin hiljaisuuteen koska tahansa.
Tuimalalle on tärkeää, että omat nettiyhteisöt ovat turvallisia tiloja. Livelähetyksissä hän pyrkii kohtaamaan myös negatiiviset keskustelijat lempeydellä.
– Moni uhoaja on lopulta nuori tyyppi, jolla on paha olla. Saattaa olla, että kotona ei ole kaikki hyvin tai ei ole ketään, kenelle purkaa omia tuntojaan.
Ulkonäön kommentointi on karu osa arkea
Nettiuran alussa ihmisten ikävät kommentit satuttivat ja Tuimala syytti itseään.
– Kun on huono itsetunto, ajattelee että paskan palautteen on ansainnut.
Jopa silloin, kun Tuimala on joutunut soittamaan poliisit nettikiusaamisen tai vainoamisen takia, hän on halunnut ymmärtää tekijöitä.
Tuimala ajattelee, ettei ikävältä kommentoinnilta voi välttyä kokonaan – esimerkiksi ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua ei naisena pääse pakoon.
Nuorempana Tuimalan oli vaikea hyväksyä omaa peilikuvaansa.
– Ajattelin, että mulla on ihan liian pienet tissit ja liian suuri nenä. Nykyään pidän juuri näistä ominaisuuksista. Olen hyvä tyyppi ja mulla on suuri sydän, ja tämän arvostaminen on saanut mut tykkäämään myös omasta ulkonäöstäni.
Nyt Tuimala ajattelee, että erilaisuus on vienyt hänet oikealle polulle. Lähellä on vankka turvaverkko ja sopiva määrä ystäviä, jotka ymmärtävät neuroepätyypillisyyden mukanaan tuomia haasteita.
Vaikeita päiviä tulee, mutta Tuimala on oppinut olemaan armollisempi.
– On helpottavaa tiedostaa olevansa nepsy. Silloin ei syytä itseään liikaa asioista, joille ei mahda mitään.