Kuten hyvin tiedämme, nuoret tekevät monia asioita väärin. He syövät väärin, lisääntyvät väärin ja uupuvat väärin. Mutta juuri saamamme tiedon mukaan nuoret myös asuvat väärin.
Lokakuun puolivälissä kerrottiin, että yhä harvempi nuori aikuinen asuu itse omistamassaan asunnossa.
Ensiasunnon ostajien määrä on jämähtänyt pieneksi, eivätkä läheskään kaikki nuoret – voitteko kuvitella! – edes asuntosäästä tavoitteellisesti, vaikka yhteiskuntaopin tunnillakin on selkeästi kerrottu, että on "järkevämpää" maksaa pois omaa lainaa kuin toiselle vuokraa. Ensiasunnon ostajien keski-ikä on sekin noussut hieman yli vuosikymmenessä pöyristyttävät 1,1 vuotta.
Muut numerot ovat järkevämpiä eikä niiden kanssa kannata riidellä. Vuonna 2006 ensiasunnon ostajia oli yli 34000, mutta vuonna 2018 heitä oli enää hädin tuskin 22000.
Taloudellisista taustaseikoistakin on helppo olla yhtä mieltä. Vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeen erityisesti nuorten tulokehitys on ollut heikkoa, ja 2010-luvulla etenkin pääkaupunkiseudun asunnoista on yksinkertaisesti tullut niin kalliita, että nollasta aloittavan nuoren on vaikeaa päästä niihin kiinni.
Miettikää nyt: Suomen halutuimpiin kuuluvalla postinumeroalueella Helsingin Kalliossa inhimillisen kokoinen kaksio voi maksaa mitä tahansa 200 000 eurosta puoleen miljoonaan. ASP-lainaa varten oman rahoituksen osuuden täytyy olla vähintään 10 prosenttia, eli lainan saamiseksi pitää kerätä vähintään 20 000 euron alkupääoma. Ei ole mikään ihme, ettei moni halua siihen hommaan pätkä- ja silpputöiden tuloilla ryhtyä.
Ja vaikka suuret ikäluokat ja kansallinen moraali kuinka vaatisivat, ei 2010-luvun tietotyöläisen kerta kaikkiaan kannata – jos kerran taloustieteen termejä halutaan käyttää – ostaa Kajaanista kolmella eurolla rivitaloa ja elää siellä työttömänä elämänsä loppuun asti.
Tutkijoilta kysyttiin, mikseivät nuoret "ryhdy" omistusasujiksi, ikään kuin se olisi pohjimmiltaan jokin tiskaamisen kaltainen toimenpide, johon kuka tahansa voi ryhtyä, jos vain viitsii.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kyse ole vain taloudesta ja käytännöllisistä syistä. Tuskin on sellaista sukupolvien välisiä eroja kuvaavaa ilmiötä, jota ei oikeastaan kenenkään pyytämättä arvioitaisi myös moraalisin perustein.
Tutkijoilta kysyttiin, mikseivät nuoret "ryhdy" omistusasujiksi, ikään kuin se olisi pohjimmiltaan jokin tiskaamisen kaltainen toimenpide, johon kuka tahansa voi ryhtyä, jos vain viitsii. Samoin oltiin huolissaan siitä, miten käy suurilta ikäluokilta jäävien perintöasuntojen. Ne kun eivät usein "vastaa nuorten mieltymyksiä". Se taas kuulostaa siltä, että nirppanokkaiset nuorisolaiset haluaisivat laminaatin sijaan kalanruotoparketin, vaikka oikeasti useimmiten lienee kyse siitä, että nuoret haluaisivat pystyyn kuolevan kotikylänsä sijaan asua jossain, missä olisi töitä, toisia ihmisiä ja elämää.
Moraalinen huoli tuntuu sikäli kummalliselta, ettei yksilölle koidu minkäänlaista haittaa siitä, ettei hän omista asuntoa. Lähes 1,5 miljoonaa suomalaista asuu vuokralla ja tiettävästi monet heistä voivat ihan hyvin.
Hieman ohuelta tuntuu huolipuhe suomalaisten varallisuudestakin. Asuntosijoittaminen on toki "kiva" tapa kerätä varallisuutta, mutta entä jos on ihan tyytyväinen nykyiseen varallisuutensa tasoon? Ja entä jos ei yksinkertaisesti kiinnosta tehdä järkeviä sijoituspäätöksiä ja ostaa ensin pientä asuntoa ja sitten myydä se voitolla ja hankkia suurempi ja niin edelleen ikuisuuteen asti?
Ehkä autioituvien seutujen asukkaille pitäisi suositella samoja keinoja, joita he suosittelevat nuorisolaisille.
Yksi kummallinen kohtaus nähtiin jo syyskuussa, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö "ilmaisi huolensa" suomalaisten asuntojen arvojen romahtamisesta. Uutisoinnin mukaan joka toisen suomalaisen kodin arvo laskee, ja suomalaiset "kärsivät" markkinoiden "karmeasta käänteestä". Niinistö ehdotti, että valtio voisi tukea taantuvien seutujen asukkaita, jos perhe on jäänyt paikkakunnalle "mottiin" arvonsa menettävän asunnon kanssa.
Vastaavalle avokätisyydelle olisi varmaan käyttöä muillakin – esimerkiksi Helsingin naurettaville asuntomarkkinoille pyrkivillä nuorilla. Ja eivätkö he presidentin logiikkaa seuraten juuri toimi fiksusti, kun eivät suin päin säntää asuntokaupoille vaan tarkkailevat tilannetta vuokrakämpistään?
Niinistön ehdotus kuulostaakin lähinnä omituiselta yritykseltä mielistellä syrjäseutujen iäkkäämpää väkeä. On tietysti ikävää, jos ei saa talosta yhtä paljon rahaa kuin haluaisi, mutta eihän asunnon arvo vaikuta siihen, miten hyvä koti se on.
Ehkä autioituvien seutujen asukkaille pitäisi suositella samoja keinoja, joita he tarjoavat nuorisolaisille. Hehän voisivat vaikka ryhtyä asunnonomistajiksi jossain kasvukeskuksessa.
Sehän on niin hirveän kätevääkin.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on asuntosäästäjä ja vapaa toimittaja, joka kirjoittaa työryhmän kanssa tietokirjaa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta.
Aiheesta voi keskustella 07.11. klo 16.00 asti.
Lue myös:
Reetta Rädyn kolumni: Elämää on muuallakin kuin Helsingissä, Turussa ja Tampereella