Tartuntatautien historia on yhtä pitkä kuin ihmisen ja eläimen yhteiselo.
Ihminen keksi noin 12 000 vuotta sitten kesyttää eläimen sen sijaan, että vain metsästäisi sitä.
Maidon, lihan ja munien lisäksi ihminen sai kotieläimistä mikrobeja. Ne synnyttivät tauteja. Tuhkarokko tuli tiettävästi koirasta, isorokko lehmästä tai apinasta, influenssa sioilta.
Kesti kuitenkin vielä tuhansia vuosia ennenkuin taudit alkoivat levitä kulkutauteina. Tarvittiin kaupunkeja, kaupankäyntiä ja kauppareittejä, siis isoja ihmisryppäitä ja yhteys niiden välille.
Historioitsija Mika Kallioinen on tutkinut Suomen vitsauksena olleita kulkutauteja kirjassaan Rutto & Rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. 15 vuotta sitten ilmestynyt kirja on kiinnostavaa luettavaa näinä aikoina.
Kallioisen mukaan Suomi liittyi "kansainväliseen tartuntatautipooliin" 1200-luvun alussa. Noihin aikoihin syntyivät ensimmäiset kaupungit, joissa oli riittävästi populaatiota tautien tarpeisiin.
Oleellista oli myös se, että tuossa vaiheessa Suomen rannikolla alkoi liikkua kansainvälisiä kauppalaivoja, joiden uumeniin piiloutui monenlaisia taudinaiheuttajia.
Pelätyin kulkutauti oli rutto. Se koetteli Suomea kaikkiaan 17 kertaa, Kallioisen laskelmien mukaan keskimäärin kerran 14 vuodessa. Viimeisin ruttoepidemia puhkesi vuonna 1710.
Vielä pahempaa jälkeä tekivät isorokko, pilkkukuume ja punatauti. Tropiikin taudiksi miellettyä malariaakin esiintyi ja kuppa oli ankarampi sairaus kuin nykyään. 1800-luvulla erityisesti kolera, hinkuyskä ja tuberkuloosi harvensivat väestöä.
Kallioinen jakaa tautien historian kolmeen kauteen: keskiajalta 1700-luvun alkuun rutto oli hallitseva. Sen jälkeen tautikirjo laajeni, mutta kuolleisuus pysyi korkealla. Selkeä käänne parempaan alkoi 1800-luvun lopussa, muun muassa lääketieteen kehittymisen ja yleisen hygienian paranemisen myötä.
Muutosta kuvaa hyvin yksi suhdeluku, joka on ehkä hyvä muistaa myös näin keskellä korona-kulkutautia: Kun vuonna 1749 useamman kuin joka toisen kuolinsyy oli joku tartuntatauti, tartuntatautiin kuolleiden osuus vuonna 1993 oli enää 6 prosenttia.
Kallioinen kuvaileekin muutosta mullistuksena: vuosisatainen tartuntatautien synkkä varjo oli väistynyt, mutta korvautunut uusilla vitsauksilla, erityisesti sydän- ja verisuonitaudeilla sekä syövillä.
Samalla elinikä on pidentynyt – 1800-luvun lopussa suomalaisten keskimääräinen elinikä oli noin 45 vuotta – eivätkä taudit samalla vääjäämättömällä tavalla vie hautaan kuin menneillä vuosisadoilla.
Tämä ei tarkoita sitä, että tartuntataudit olisivat kadonneet Suomesta, mistä koronapandemia on tietysti paras esimerkki. Lisäksi muun muassa influenssan kuolinluvut ovat aivan viime vuosina olleet kasvussa.
Silti tartuntataudit eivät enää hallitse elämää ja kuolemaa, kuten ennen.
Tappotantereiden myrkylliset höyryt
Jos ovat lääkärit ja tiedemiehet hieman ymmällään koronaviruksen kanssa, olivat heidän edeltäjänsä pitkään, hyvin pitkään, aivan ulalla kaikkien tautien suhteen. Ne tuntuivat vaan ilmestyvän jostain.
Ihmisen luonteeseen kuuluu silti etsiä asioille selityksiä. Sairauksien osalta päälinjoja oli kaksi: ne olivat joko jumalan rangaistus tai seurausta ruumiin ainesosien epäjärjestyksestä.
Jälkimmäinen selitys perustui antiikista juontavaan teoriaan ruumiinnesteistä. Ihmisen ajateltiin koostuvan sapesta, mustasta sapesta, limasta ja verestä. Jos jotain näistä oli liikaa tai liian vähän, ihminen sairastui.
1700- ja 1800-luvuilla suosiossa oli niin sanottu miasma-teoria. Muun muassa Topeliuksen Välskärin kertomuksissa puhutaan Puolan ja Galitsian tappotantereilta nousseista myrkyllisistä höyryistä, jotka selittäisivät Suomen viimeiseksi jäänyttä ruttoepidemiaa.
Myös muun muassa taivaankappaleen liikkeillä selitettiin kulkutautien saapumista.
Yhden oleellisen piirteen kulkutaudeista menneiden vuosisatojen ihmiset kuitenkin ymmärsivät oikein: kulkutaudit tarttuvat ihmisestä toiseen. Sairastunutta kannatti vältellä.
Lönnrot kirjoitti 1800-luvulla: "Niille, joita tarwe vaatii sairasten tykönä liikkumaan, on hywä neuvo tarttumista wastaan, etteiwät koskaan mene niin likelle sairaan suuta, että tulisiwat sen henkeä ojetis keuhkoihinsa wetämään."
Ohje on aivan käyttökelpoinen nytkin.
Kulkutaudit paljastivat valtioiden itsekkyyden
Ruton tai jonkin muun kulkutaudin iskiessä tehokkain hoitokeino oli paeta paikalta niin nopeasti kuin suinkin ja niin pitkälle kuin mahdollista.
Sipoolainen Johan Nordberg lastasi perheensä veneeseen, seilasi useita kuukausia pitkin Suomenlahtea – ja selvisi vuoden 1710 rutosta. Pakometodi on myös Mustan surman aikaan sijoittuvan Decameronen taustalla. Ehkä samaa heijastelee korona-ajan ihmisten kaipuu mökeilleen.
Viranomaisten keinovalikossa, niin silloin kuin nytkin, olivat eristys, karanteeni ja liikkumisrajoitukset.
Ylipäänsä ajatus siitä, että valtiolla on velvollisuus yrittää suojata alaisiaan juontaa kulkutaudeista. Malli luotiin Italiassa 1300-luvulla Mustan surman aikaan. Sanna Marinin hallitus jatkaa siis pitkää perinnettä.
Takavuosisatoina valtiovallan huoli alamaisista ei perustunut humaaniin ihmisystävällisyyteen. Liikkeellepanevana voimana oli pelko armeijan suorituskyvystä ja valtion aseman heikkenemisestä.
Nyt ei ole syytä epäillä hallitusten aitoa huolta kansalaisista, mutta samalla koronapandemia on myös paljastanut valtioiden itsekkyyden erityisesti suojavälineiden toimituksissa.
Kulkutaudin taltuttaminen mahdollisti myös kovatkin rajoitukset ja rangaistukset. Se puolestaan lujitti keskusvaltaa ja sen otetta alamaisista. Taudin mentyä ei enää palattukaan entiseen, vaan kruunun valta oli kasvanut. Vastaavasta ovat valtio-oppineet varoitelleet koronatoimien yhteydessä.
Paljon on siis samaa, mutta yksi oleellinen ero menneiden vuosisatojen ja nykypäivän välillä on: silloin ei ollut THL:ää. Historian ihminen ei voinut laskea lääketieteen varaan. Parhaimmillaankin hoito ei heti tappanut potilasta.
Toisaalta, eipä ollut lääkäreitäkään tarjolla. Vielä 1800-luvun alussa koko Suomessa heitä oli vain parikymmentä.
Noihin aikoihin Turun Akatemian yhteyteen perustettiin viiden professorin Collegium Medicum, josta parin sadan vuoden aikana kasvoi THL.
Miksi rutto katosi Euroopasta?
Vaikka yksilöiden ja yhteiskunnan toimet kulkutaudin edessä olivat hapuilevia, jotain kai tehtiin oikein, sillä kulkutautien tuhovoima selvästi laantui 1800-luvun aikana.
Tautien ja lääketieteen historiaa tuntevat ovat tosin vähän ymmällään siitä, mistä se johtui. Esimerkiksi väestöhistorioitsija Michael Flinnin mukaan kuolema kuului jumalan toimialueeseen ja sen edessä ihminen oli voimaton.
Mutta silti, rutto todellakin hävisi ja se oli juuri tauti, jonka taltuttamiseen esivallan toimet keskittyivät. Ehkä karanteenit ja rajojen sulkemiset sittenkin tehosivat?
Vasta-argumenttina voi esittää, että historia tuntee tasan yhden tapauksen, jolloin ruton leviäminen Suomeen onnistuttiin estämään.
Kun rutto vuonna 1770 riehui itärajan takana Venäjällä, Viaporin rakentajana tunnettu Augustin Ehrensvärd sai tehtäväkseen estää taudin leviäminen Suomeen. Kenraali otti käyttöön ennennäkemättömän tiukan rajavalvonnan. Kanssakäymisestä venäläisten kanssa määrättiin elinkautinen rangaistus ja rajaa ylittävän sai ampua, tosin ensin oli tähdättävä hevoseen. Kova linja toimi, rutolta vältyttiin.
Viranomaisten toimet keskittyivät kuitenkin ihmisiin. Esimerkiksi rotan rooli ruton levittäjänä ymmärrettiin vasta 1800-luvun lopussa. Kauppalaivan miehistön määräämisestä karanteeniin ei ollut juuri apua, jos lasti, ja sen mukana rotat, kuitenkin pääsivät maihin.
Ruton häviäminen suunnilleen samaan aikaan koko Euroopasta on yksi lääketieteen historian arvoituksista.
Lääketieteen mahdollisuus kamppailla kulkutauteja vastaan oli olematon 1800-luvun lopulle asti, jolloin Louis Pasteurin johdolla alettiin ymmärtää bakteerien merkitys taudin aiheuttajana.
Todellinen läpimurto oli antibiootti, mutta se alkoi purra vasta 1900-luvun puolella. Se ei siis ehtinyt esimerkiksi espanjantaudin usein nostattaman tappavan keuhkokuumeen taltuttajaksi.
Mika Kallioisen mukaan kulkutautien vähenemisessä oli kyse monimutkaisesta palapelistä, jossa muun muassa ympäristö, taudin virulenssi eli kyky levitä sekä ihmisen vastustuskyky näyttelivät roolia.
Paradoksiksi kuitenkin jää se, että kulkutaudit hellittivät juuri silloin, kun nykyinen moderni maailma suurkaupunkeineen ja nopeine liikenneyhteyksineen alkoi rakentua eli olosuhteet tautien leviämiseen kävivät erityisen otollisiksi.
Jutun päälähde: Rutto & Rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Mika Kallionen. Atena. 2005.
Juttua korjattu 14.4.2020 klo 12:30: Todellinen läpimurto oli antibiootti, mutta se alkoi purra vasta 1900-luvun puolella. Se ei siis ehtinyt esimerkiksi espanjantaudin usein nostattaman tappavan keuhkokuumeen taltuttajaksi.
Lue myös: