– Olen kuullut, että yhä useampi ravintola täällä on calabrialaisten hallussa, sanoi italialainen ystäväni, kun kävelimme hiljattain erään kaupunginosan katuja Roomassa.
Kysyin kiinnostuneena lisätietoja. Hän jatkoi:
– Kyllä sen katukuvassa huomaa. Hämäriä ravintoloita, joissa omistajat vaihtuvat. Toisaalta monet paikat pysyvät pystyssä kuukaudesta toiseen, vaikka olisivat aina tyhjillään. Ja sitten annetaan epähuomiossa kahvista kuitti, jonka loppusumma on tuhansia euroja, vaikka asiakas maksaa kupillisesta oikeasti 90 senttiä.
Nyökyttelin ymmärryksen merkiksi, mutta jäin miettimään tilannetta jälkikäteen.
Se, mitä ystäväni kertoi, olisi ollut minulle käsittämätöntä vielä viisi vuotta sitten. Luulen, että se on sitä edelleen suurelle osalle tämän jutun lukijoista.
Vuosia Italiassa asuttuani ymmärsin kuitenkin salamana, mitä hän tarkoitti. Hän puhui järjestäytyneestä rikollisuudesta ja siitä, millä tavoin mafia toimii tänä päivänä.
Calabrialaisilla ystäväni viittasi Etelä-Italian Calabriassa syntyneeseen mafiajärjestö ‘Ndranghetaan, joka soluttautuu liiketoimintaan ostamalla esimerkiksi ravintoloita ja kuppiloita myös Roomassa.
Valtavat myyntikuitit, omituiset liiketoimet ja vaihtuvat omistajat palvelevat yhtä ainoaa tarkoitusta: järjestön rahanpesua.
Olen työurani aikana kirjoittanut useita kertoja italialaisista mafiajärjestöistä. Samalla olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään kulttuurisidonnaisia viittauksia mafiaan ja myös tajunnut, kuinka hankalaa toimittajalle on raportoida aiheesta tai päästä sitä lähelle.
Toimittajien keskuudessa tunnettu yleinen nyrkkisääntö on, että jos kirjoitat mafiaan liittyvistä asioista, jotka ovat jo tapahtuneet ja tulleet jullkisuuteen, saat olla rauhassa, mutta jos käsittelet edelleen käynnissä olevia bisneksiä, kannattaa varoa.
Monet järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjoittavat toimittajat joutuvatkin arjessaan rikollisjärjestöjen uhkailemiksi. Italialaiset toimittajat joutuvat ulkomaalaisia helpommin maalitauluiksi.
Vaikka suoria uhkauksia ei tulisi, tiedon hankkiminen on monimutkaista.
Monesti ihmiset välttävät sanomasta sanaa mafia ja puhuvat aiheesta käyttämällä kiertoilmaisuja. Mafiosoista puhuttaessa viitataan esimerkiksi juuri calabrialaisiin, isoihin kihoihin tai vain “heihin”. Mafialle tyypillisestä suhmuroinnista taas saatetaan puhua erilaisin korruptioon ja hyvä veli -verkostoihin viittaavin, tarkoin valituin termein.
Niitä on ymmärrettävä, kuten myös sitä, että aiheen ympärillä pyörii paljon pelkoa ja salailua, vääristeltyä tietoa, intressejä ja suoranaisia yrityksiä saada toimittaja luopumaan jutun tekemisestä.
Haastateltavia etsiessään on tarkistettava ihmisten selustoja ja mietittävä tarkkaan, ketä pyytää kommentoimaan. Joskus minua hymyilyttää, kun suomalaiset ystäväni kysyvät, että keitä niihin juttuihin haastattelet – mafiosoja vai ihmisiä, jotka kertovat, kuinka mafia vaikuttaa heidän elämäänsä? No, ei se aivan niin toimi.
Mafiasta kirjoittaessa on etsittävä luovia näkökulmia, sillä tavalliset ihmiset eivät lähtökohtaisesti puhu aiheesta.
Olen käsitellyt mafiajärjestöjä esimerkiksi haastattelemalla poliisin suojelussa eläviä mafiasta kirjoittavia toimittajia ja korkean profiilin asiantuntijoita mafiakirjailija Roberto Savianosta syyttäjiin sekä seuraamalla poliisin mafianvastaista työtä kentällä.
Yhtä lailla on pohdittava, kenelle kannattaa paljastaa, että on kirjoittamassa juttua järjestäytyneestä rikollisuudesta.
Tällainen tilanne tuli vastaan viime kuussa juttumatkalla Etelä-Italiassa. Olin saapunut illalla Roomasta junalla hotelliin Calabriaan, josta ‘Ndrangheta-mafiajärjestö on kotoisin. Seuraavana päivänä minun ja kuvaajan oli tarkoitus seurata Italian historiallisen suuren mafiaoikeudenkäynnin kuulemista ja haastatella jutun pääsyyttäjää.
Olin hotellin ainoa asiakas. Panin heti merkille, että paikka oli tehty isolla rahalla. Kaikki oli uusinta uutta, ja huipputeknologiaan ja sisustuksellisiin yksityiskohtiin oli panostettu, mikä ei Italian keskihintaisissa hotelleissa ole kovin tavallista.
Ennen nukkumaanmenoa juttelin toimittajaystäväni kanssa puhelimessa ja kerroin huomioistani. Hän pohti puolileikillään, että mistähän hotellin rahat olivat peräisin.
Aamupalalla olin kaksin hotellin omistajan kanssa. Cappuccinoa juodessani hän kysyi ohimennen, mistä aiheesta olin tullut juttua tekemään.
Jouduin hetken miettimään, mitä vastata.
Päätin lopulta kertoa suoraan, millä asialla olin. Se kannatti: omistaja alkoi kertoa, miten mafia oli hänen ja hänen perheensä elämään vaikuttanut. Lopuksi hän tosin varmisti, etten vain mainitsisi jutussa hänen nimeään.
Mafiasta kirjoittaessani olen myös huomannut, että monet järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvät asiat ovat hyvin kulttuurisidonnaisia ja siksi ulkomaalaiselle hankalia ymmärtää.
Pikkutarkan strategisesti omaa etua ajavien ja perinteisiin nojaavien rikollisjärjestöjen toimintatapoja on vaikea selittää esimerkiksi suomalaisille, joista suurelle osalle mafia on tuttu lähinnä elokuvista ja tv-sarjoista. Nykyään mielikuva Kummisetä-elokuvan tyylisestä mafiosoista on yksinkertaistettu ja vanhentunut.
Joskus mafiaan liittyvät asiat kuulostavat suomalaisen korvaan yksinkertaisesti uskomattomilta.
Milloin Italian viranomaiset polttavat tonneittain mafialta takavarikoimaansa kokaiinia tätä tarkoitusta varten rakentamissaan uuneissa, milloin vuorenrinteestä löytyy jälleen yhden kesken jääneen rakennushankkeen jäljiltä yksinäiset liukuportaat, jotka eivät johda minnekään.
Joskus etsintäkuulutettu mafiapomo taas löytyy pizzauunista lähtevän käytävän päästä piilouduttuaan poliisilta vuosikausiksi.
Haastattelemani suomalais-italialainen tietokirjailija Anton Monti tiivisti tuntonsa järjestäytyneen rikollisuuden selittämisen vaikeudesta Italian ulkopuolella näin:
– Joskus, kun kerron suomalaisille siitä, miten Calabrian mafia toimii, pohdin, että uskovatkohan he edes minua, hän sanoi.
Totuus on, että moderni mafiajärjestö kuten calabrialainen ‘Ndrangheta lisää vaikutusvaltaansa nykyään enemmän ostamalla kuin ampumalla. Koska mafia on Italiassa ja muuallakin länsimaailmassa yhä enemmän soluttautunut viattomalta näyttäviin liiketoimiin rahoittajan tai sijoitusten muodossa, sen läsnäoloa ei välttämättä arjessa huomaa.
Epäilyksiä kyllä on, kuten aiemmat ja seuraavakin esimerkkitarina todistavat.
Mukanani viime kuun juttumatkalla Calabriassa oli sisilialainen kuvaajani, jonka varttuessa Cosa Nostra -mafiajärjestön läsnäolo on ollut osa arkea.
Illallispaikkaa reissulla valitessamme piti olla tarkkana. Ennen kuin varasimme pöydän, hän soitti paikalliselle kontaktille varmistaakseen, ettei hotellin ravintola, jonka olimme valinneet, vahingossakaan olisi mafian hallussa.
Kontakti varmisti: turvallinen paikka, siellä käyvät myös mafianvastaiset syyttäjät.
Simpukkapasta maistui ja sitä saattoi syödä rauhallisin mielin.
Kuuntele alta myös Takaisin Pasilaan -podcast: Toimittaja Jenna Vehviläinen ja tietokirjailija Anton Monti kertovat historiallisen suuresta mafiaoikeudenkäynnistä ja kertovat, miten syvälle yhteiskuntaan 'Ndrangheta on upottanut juurensa.
Lisää Jenna Vehviläisen juttuja mafiasta:
Reportaasi ‘Ndranghetasta A-studiossa
Journalisti.fi 8.9.2017: Vaarallisen tiedon vartija