Kesä on aikaa, jolloin suomalainen kaupunkilainen joutuu paitsi sietämään toisia ihmisiä tavallista enemmän, myös myöntämään itselleen, kuinka paljon heitä pohjimmiltaan inhoaa.
Vappuna (lasketaan kesäksi), päättäjäisviikonloppuna ja jokaisen kesätapahtuman jälkeen media käy puistoissa taivastelemassa pussikaljoittelijoiden jättämiä pizzalaatikoita. Viime kesänä "epävirallisten teknobileiden" melun kerrottiin "raastavan" helsinkiläisten hermoja – virallisista nyt puhumattakaan.
Flow-festivaali kävi viime vuonna käräjilläkin setvimässä parin vuoden takaisia melurajojen ylityksiä. (Vuonna 2017 sallittu 65 desibelin meluraja ylittyi yhdestä viiteen desibelillä ja vuonna 2018 yhdellä tai kahdella.) Vielä sitäkin ärsyttävämpi tapahtuma on jumputukseen ja terroriin keskittyvä Weekend-festivaali, joka on häirinnyt jopa ruumiita.
Erityisen häiritsevän jälkimmäisestä tekee epäilemättä se, että enimmäkseen sen osallistujat ovat muovisia lei-seppeleitä käyttäviä minishortsipissiksiä eivätkä heidän iskelmäfestivaaleilla örveltäviä ja tappelevia vanhempiaan tai samppanjabaarissa ryyppääviä kolmekymppisiä konsultteja – hieman samaan tapaan kuin epäsiististi pukeutuneet ja subutexista päihtyneet ihmiset tuppaavat käymään "naapuruston hermoille" enemmän kuin siisteissä vaatteissa alkoholisoituvat.
Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin jatkoilla brutaalisti Queeniä hoilottava seinänaapuri .
Ärsyttävyys riippuu toki myös siitä, onko ärsyttävään asiaan itse osallinen vai ei. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin jatkoilla brutaalisti Queeniä hoilottava seinänaapuri – paitsi ehkä naapuri, joka tulee valittamaan ja soittaa kytät, vaikka oltiin salee ihan hiljaa.
Koska olen pikkumainen ja ikävä ihminen ja koska edessä saattaa olla kaikkien aikojen bailukesä, jonka aikana yleinen ja seksuaalinen holtittomuus yltyy sodoman ja gomorran tasolle, haluan esittää muutaman keinon kanssaihmisten rakentavampaan inhoamiseen.
Olennaista on erottaa toisistaan kaksi asiaa: teko ja tekijä. On eri asia paheksua puistoon jätettyjä neuloja kuin puistossa olevia ihmisiä, jotka näyttävät siltä, että heillä saattaa olla neuloja mukana.
Tammikuussa Helsingin Sanomat kertoi, että Kallion Pengerpuistoon on syntynyt "paikallisten kammoama narkkiparkki”. Julkisia vessoja liikuttavalla intensiteetillä ihmettelevä lehti haastatteli naapureita, joiden mukaan häiriöt ovat ympärivuotisia ja ympärivuorokautisia ja julkaisi lähistöllä asuvan "Reijan" kuvan epäilyttävistä huppupäisistä ihmisistä vessan ovella. Poliisin mukaan kyseisestä vessasta ei tosin tehdä mitenkään erityisen paljon hälytyksiä, eikä kaupunginkaan edustajan mukaan vessan poistaminen ratkaisisi mitään.
Helsingin Uutiset puolestaan kävi keväällä Pasilassa kyselemässä naapurustolta, kuinka paljon "riesaa" asunnottomien uudet "hulppeat tilat" ovat aiheuttaneet. No, eivät juurikaan, mutta koiraa ulkoiluttavan rouvan mukaan jotkut tiloissa asioivat ihmiset huojuvat. Hulppeaa tilaa eli asunnottomien yökahvilaa ja päiväkeskusta pyörittävän Vailla vakinaista asuntoa-yhdistyksen mukaan asukasaktiivit ovat myös aamuisin käyneet tarkkailemassa toimitilaa.
Minua häiritsevät päihteiden käyttäjiä huomattavasti enemmän keskikaljakännissä olevat, asiattomuuksia huutelevat perheenisät.
Ja kun Yle uutisoi Sörnäisten metroaseman perusparannuksesta (lippuhalli vanhentunut ja epäsiisti), oli tietysti tarpeen käydä kysymässä ohikulkijoilta, onko aseman yhteydessä olevalla Piritorilla eli Vaasanpuistikossa nykyään levottomampaa kuin "ennen", milloin tämä ennen sitten olikaan.
Edellä mainituilla ja muillakin "levottomaksi koetuilla" alueilla viihtyvänä henkilönä minua häiritsevät päihteiden käyttäjiä huomattavasti enemmän keskikaljakännissä olevat, asiattomuuksia huutelevat perheenisät ja limaisia chat- ja sähköpostiviestejä lähettelevät kiimaiset vanhukset, mutta toistaiseksi toimittajat eivät ole käyneet kyselemässä kaupungilta ja poliisilta, miten suomalaiset keski-ikäiset ja vanhat miehet saataisiin pois kaduilta ja internetistä.
Kaikilla ihmisillä on oikeus olla kaupunkitilassa, ja on epäinhimillistä kategorisoida ihmisryhmiä häiriöiksi. Kuvaavaa on se, että häiriöksi koetut ihmiset ovat usein heikommassa asemassa kuin he, jotka häiriötä kokevat kokevansa: nuoria, maahanmuuttajia, päihdeongelmaisia.
Häiritsevää toimintaa sen sijaan on tietysti oikeus arvostella, ja esimerkiksi päihteiden käyttämiseen liittyvään rikollisuuteen ja muihin ongelmiin täytyy puuttua, mutta se tuskin onnistuu, jos ihmisiin jo etukäteen suhtautuu epäilyttävänä ongelmana.
Hyvä kysymys on sekin, onko median ylipäätään tarpeellista kyläyhteisömäisen kyttäämisen hengessä kysyä naapurustolta, kuinka paljon heitä mikäkin asia häiritsee. Hetkellisistä närkästymisistä raportoinnin sijaan lehdistön soisi keskittyvän laajempien yhteiskunnallisten selitysten ja ratkaisujen etsimiseen.
Tai sitten voi tehdä kuten eräs helsinkiläinen elokuussa 2018.
Hän lähetti kaupungille tapahtumasta valituksen tapahtuman aiheuttamasta melusta jo ennen, kuin sitä oli edes ollut.
Tuija Siltamäki
Tuija Siltamäki on Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka aiheuttaa mittavaa häiriötä itselleen ja läheisilleen.
Kolumnista voi keskustella 12.6. klo 23:00 asti.